Satu Muumimammasta ja taikurista

.

1. TAIKURI SOKAISEE MAMMAN

Teki Mamma matkaa tiellä näin,
sitten Taikurin huomas eessäpäin.
Kättänsä nosti, tervehti,
iloisesti kättäns vilkutti.
Vaan mies se tuhon, konnuuden,
on Taikuri, ei rakkauden.

Häntä Muumimamma harmitti
aurinkoisuutens' inhotti.
Siispä suunnitteli ilkityön,
taikoi Mamman päälle pitkän yön.

Huusi, nauroi, riemust' hohotti,
kun taikasauvaansa kohotti.
ja sitten kelmi loitsusi
hän Mamman silmät pimensi.
Oli valo viety muumin pois
jottei kirkkautta olla vois.
Ja vielä viime kiusaksi,
onnettoman Mamman riesaksi,
virkkoi: "on ainoa valosi sähkössä
hattivattien luo siis lienet lähdössä".

POFF!

Niin poistui pahan taian mies,
jäi Mamman taakaks pimeyden ies,
ja kaunis kesämaisema
oli verhoutunut mustalla.


2. MAMMA HYLKÄÄ OMAT LAPSENSA

Maailma mamman ensin pimentyi,
mutta uudestaan pian jäsentyi,
unohti lapset, rakkaan miehensä,
heidät hätisti hän tiehensä.
Huusi: "Te rontit täältä häipykää,
horisontin taakse kävelkää,
te pimeyttä tuotte vain,
siitä tarpeekseni nyt minä sain!!"


3. MAMMA KUTSUU HATTIVATIT ASUMAAN

Ja niin teki Mamma ilkityön
iski pieniänsä alle vyön.
"Mitä ihmettä on touhu tää?,
ei voi peikko moista käsittää".
Kyynel valui pitkin poskea
alkoi rintans' alla koskea.

Kieroks mieli Mamman oli juuttunut,
hän hulluks oli muuttunut.
Alkoi pitää vatteja omana,
niiden sähköisyyttä somana.

Mamma huhus hattivateille,
vaan ei enää peikkolapsille:
"Tulkaa, te käykää taloksi,
laitan pöydän oikein hienoksi!
Laitan sähköä mä töpseliin,
niin virtaa onpi riittämiin."

Sitten kului pieni hetki vain,
eikä ole koskaan niillä main
nähty yhtä monta sähköistä,
vattia, tullutta maan kätköistä.


4. VAARA

Entä jos totta sittenkin,
puhuu Mamma, kuitenkin,
pohti Pappa, muumeista vanhin, sitten hän
otti askelparin vikkelän,
nosti hatun pois hän päästänsä,
tarjos hattivateille kättänsä,
"Kait ystävyys on sittenkin
se paras suhde naapuriin."

ZZZU-MMM!

Niin iski sähkö kämmeneen,
jäi pappamuumi paikoilleen,
ei siitä enää liikkunut,
ei askeltakaan ottanut.

Hattivatti kaiken kärventää
ei sen rinnalla ole elämää
mikä sähköön, tuleen koskettaa,
sen kuolon unohdus pian tavoittaa.

Niiskuneiti, muumipeikko kauhuissaan,
jäivät vainajaa he katsomaan.

"Jo tule Mamma järkiisi,
muutu takaisin sä hyväksi!"
Niin itki muumipeikko näin,
Niiskuneidin kanssa sylikkäin.

Muttei itku yhtään auttanut,
ei taian voimaa poistanut.
Ei sokea pysty näkemään,
Ei näköänsä takaisin saa,
ellei joku ryhdy auttamaan.


5. TAIKA PURKAUTUU

Peikko virkkoi: Tule, Niisku, lähdetään,
taika paha tyhjäksi tekemään,
muuten Papan kolkon kohtalon
saamme kohdallemme toisinnon.

Niin matkaan lähti peikko pien,
hän nopeasti taittoi tien,
ja juoksi linnaan sisälle,
taikurin olohuoneen keskelle.

Varjoissa lurjus lymyilee,
peikkoa säikkyy, silti hymyilee,
"Eikös hauska ollut kepponen
kait on mieli vielä leppoinen?"

"EI OLLUT!", ja muuttuu peikoksi
jot' ei kukaan voi luulla heikoksi
Hän takoo pöytään nyrkkiä,
alkoi taikuria tyrkkiä.
Työntää, tönii, puskee edellään,
talost, suurest hääti menemään.
Kiviportaita kieri ilkeä mies,
luikki karkuun, kohta oli ties'.
"Älä koskaan enää yritä,
tänne takaisin sä pyrkiä!"

Ja niin raukes julma taikansa
vain kesti pienen aikansa,
ja mamma näkönsä takaisin,
sai, suuntas katseensa rakkaisiin,
lapsiinsa, muumipienoisiin.


6. EPILOGI

Tämä muumiallegoria
voi tuntua hieman tutulta,
mutta satu pienten on vain tää
ei sivut ryhdy elämään
siis laita poski vasten tyynyä.
ja käy nukkumaan jo rauhassa.