Kirjoittamisen vaikeudesta

Peruskoulun aikana, kultaisella 80-luvulla, istuin kohtalaisen monta tuntia oppimassa äidinkieltä. Näistä tunneista on jo niin pitkä aika, etten oikein jaksa muistaa asioita, joista silloin puhuttiin. Muutama yksittäinen muistikuva on kuitenkin jäänyt mieleen. Eräs on se, kun sain ysi puol eräästä kolmannen luokan kirjoitustehtävästä. Se oli luokan paras numero. Jos olisin osannut kymmenvuotiaana myhäillä tyytyväisenä, olisin niin tehnyt.

Toinen äidinkielellisyyttä sisältävä muistikuva on lukion toiselta luokalta. Kirjoitin elokuvaohjaaja John Watersista. Aine sisälsi muutaman lukioaineelle jokseenkin epätyypillisen sanavalinnan, kuten "peräaukon levittämistanssi" sekä "koirankakan suuhun koppaaminen". Omituista kyllä, opettaja piti aineestani, sain numeroksi ysi puol. Se oli luokan paras numero. Tyytyväinen myhäilyni - jota toki olisin silloin osannut harjoittaa - estyi, koska jouduin lukemaan tekstini muulle luokalle. Voi sitä häpeän määrää.

Parin viime vuoden aikana olen kirjoittanut kohtuullisen määrän tekstejä itselleni mielenkiintoisista ilmiöistä. Näiden ilmiöiden joukossa maahanmuuton kummallisuuksiin liittyvät asiat. Pidän kyseistä aihetta mielenkiintoisena, koska se on suorassa kytköksessä moneen merkitykselliseen asiaan kuten nyky-yhteiskuntaan, yhteiskunnan mahdollisiin tulevaisuuksiin, lakiin, ihmisoikeuksiin, hyvän ja pahan käsitteeseen, valtaan ja ihmisyyteen. Miksei myös evoluutioon. Aihe kiinnostaa myös siksi, koska siitä esitettyjen mielipiteiden kirjo on niin tavattoman laaja. Tunneteitse muodostettujen kantojen yhteenkopsahtelu järkiargumentteja vasten on toisinaan hupaisaa seurattavaa. Toisinaan omaa egoa paisuttavaa. Toisinaan syvästi oudoksuttavaa.

Jälkimmäiseen ryhmään putoavat eräiden viranomaispiirien toimintamallit maahanmuuttoasioita koskien. Odotan mielenkiinnolla, mitä tämän ensemblen tuloksena lopulta syntyy. Kyseessä on erään tutun, Mikko Ellilän, kontroversiaali kirjoitus Yhteiskunta koostuu ihmisistä.

Melkein tekisi mieleni kirjoittaa samaotsikkoinen essee itsekin. Ensiajattelemalta vaikuttaisi itsestäänselvyydeltä, että yhteiskunnat todellakin koostuvat ihmisistä, mutta koska tämän asian ääneen lausuminen ja perusteleminen sisältää riskin, kannattaa noudattaa varovaisuutta. Jos riski olisi pelkästään se, että joutuisin lukemaan esseeni ääneen muiden kuunnellessa, ei huoli olisi kovin suuri. Mutta harmillisesti riski on luonteeltaan paljon pahempi ja vaikemmin ennustettavissa. Riski on ihka-aito oikeudellinen riski.

Mietin siis vielä hetken.

Vaikka tekstistä tulisi hyvä, siitä saatu ysi puoli voisi tarkoittaa jotain ihan muuta kuin arvosanaa. Ja sekös minua harmittaisi.

Koska olen ohjelmointi-inklinoitunut ihmistaimi, syydän joskus kanssaihmisteni kiusaksi teksteihini ohjelmistomaailman tietoutta. Ja edelleen, koska olen sanonta- ja tarinaorientoitunut taimisihmi, teen saman sanonnoille. Näiden vuoksi lopetan tänään aforismiin, jota pidin vuosikausia hyvänä ohjelmointiohjeena. Se on toki sitä myös edelleen, mutta soveltuu hyvin myös bloggausohjeeksi. Toki myös poliittiseksi ohjeeksi:

You must live with what you create.

vapaasti suomennettuna:

Elät tekojesi seurausten kanssa.

Tämä mielessä pitäen: kirjoitetaan, mutta varovaisuus mielessä pitäen. Tehdään, mutta muistetaan, että maailma ei lopu huomenna. Yritetään nähdä päämäärä, ja suunnataan sitä kohti.

-- Matias

Kuva: Abckiria

Uusi alku elämälle

Seitsemänkymmentä seitsemän päivää ja yksi tunti kakkosmuksun laskettuun aikaan. Toinenkin lapsi tähän kummalliseen maailmaan.

Melko tarkalleen kaksi vuotta sitten olin samassa tilanteessa. Tulevan lapsen syntymä sai aikaan ristiriitaisia tuntemuksia. Joillekin asioille hempeytyy, joillekin kovenee. Omalle tunnehaitarilleni kävi vähän samoin kuin gaussin käyrälle, jonka korkeimmalle kohdalle tiputetaan paino tonnin taikka kahden. Merkityksettömien asioiden määrä kutistuu olemattomiin, kaikesta tulee joko hyvää tai huonoa. Tämä oli omituista siksi, koska olin aina kuvitellut ikääntymisen tuovan mukanaan laajemman harmaasävyjen ajatuskartan. Ehkä jotkut onnekkaat sellaisen saavatkin, minä en heihin kuulunut. Sinne häipyi toleranssi, samaa tietä suvaitsevaisuuden kanssa.

Syntyi konservatiivi, yhtä aikaa pojan pienen kanssa.

Perustin blogin, vauvan pienoisen nukkuessa kirjoitin. Parin vuoden aikana blogista kehittyi jokseenkin suosittu sellainen; kävijöitä noin suunnilleen saman verran kuin kahdessa Kaivopuiston konsertissa yhteensä. Ihan hyvä saavutus minulle, pöytälaatikkopopulistille.

Sitten jotain tapahtui. Ei mitään yhtäkkistä, ennemminkin hiljalleen kypsynyt ajatus. Se ajatus oli tämä: miksi minä täällä kyykyssä piileksin? Ja miksi en uskalla seisoa sanojeni takana? Miten kehtasin kehoittaa muita tekemään asioita, joihin ei itsellä ollut kanttia?

En koskaan keksinyt hyväksyttävää vastausta.

En keksinyt, koska sitä vastausta ei ollut olemassa. Ainakaan minulle.

Siksi tämä uusi blogi.

Ja siksi myös Uutiskynnys.

-- Matias