sunnuntai 10. toukokuuta 2009

Minä, Halla-aho ja perussuomalaiset

[Iltalehden Sanni Grahn haastatteli minua viikonlopun lehteen artikkelia varten. Keskustelimme puhelimitse, lisäksi lähetin hänelle allaolevan "minihistoriikin". Sanni lainasi osan teksteistä sellaisenaan. Hyvä niin.]

Voisin helposti kuvitella pääni sisälle aivan toisenlaisen ajatusmaailman. Sellaisen, jossa suhtautuisin välinpitämättömän neutraalisti poliittiseen järjestelmään sekä mediaan. Maailman, jossa sen suuremmin muiden tekemisistä ja menemisistä huolehtimatta tekisin juuri niitä juttuja joita kulloinkin sattuisi huvittamaan.

Toisin kuitenkin kävi. Uusi vuosituhat oli juuri alkanut, ja olin pian saava monikulttuurisen herätyksen.

Näin ja koin niin Suomessa kuin ulkomaillakin lyhyen ajan sisällä asioita, jotka olivat räikeässä ristiriidassa sen kanssa kanssa, mitä olin antanut itselleni kertoa. Niin räikeässä, että tunsin tarvetta selvittää, olenko mielipiteissäni yksin.

Ei liene vaikeaa arvata, kuinka siinä kävi.

Netti on huikea väline. Oli mitä mieltä tahansa, on aina mahdollista löytää samanmielisiä. Kirjoitin melkoisen paljon forumeilla, yrittäen hahmottaa sitä, mitä oli paraikaa meneillään sekä sitä, miksi forumeilla nähtyjen henkilökohtaisten avautumisten sävy ja sanoma poikkesi niin huikeasti valtamediassa esitetyistä "ihanaa, luonnollista, väistämätöntä"-linjasta. Hetken päästä huomasin pitäväni yllä blogia. Toisen hetken päästä huomasin, että minulla on tavattoman paljon lukijoita.

Aivan kaikki, minäkin, kirjoittivat nimimerkillä. Se tuntui turvalliselta. Vaikka esitetyt mielipiteet eivät olleet erityisen radikaaleja - ne lähinnä kyseenalaistivat mielipidekonsensuksen siitä, mitä pidettiin yhteiskuntapoliittisesti järkevänä ja mitä ei - niin silti tuntui aivan pähkähullulta esittää mielipiteitä omalla nimellään.

Pari hullua kuitenkin löytyi. Yksi heistä oli Jussi Halla-aho, johon olin sittemmin tuleva tutustumaan hyvin.

Arvostin hänen rohkeuttaan ja analyyttista kirjoitustyyliään sekä seurasin alati paisuvan vieraskirjan lukijajoukon edesottamuksia ja Vieraskirja-nimisellä netinkulmalla lauottua rujoa huumoria. Pikku hiljaa minulle alkoi hahmottua se, että tabuja vastaan ei voida nousta julistamisilla sikä paatoksella. Huumori toimii paljon paremmin.

Tapasin Halla-ahon ensimmäisen kerran noin puoli vuotta ennen eduskuntavaaleja. Kävimme pitkän keskustelun menneestä ja tulevasta. Ilmoitin halukkuudestani olla mukana tulevassa hänen vaalityössään, vaikka siitä ei aiempaa kokemusta ollutkaan.

Puoli vuotta kului nopeasti. Tukiryhmään liittyi paljon ihmisiä. Kiersimme välillä isommalla, välillä pienemmällä porukalla Itä-Helsingin lähiöitä, teimme ja jaoimme mainoksia, väänsimmepä vielä tv-spotinkin. Se oli tavattoman hauskaa. Jaoimme lakupötköjä taksikuskeille ja kuuntelimme korvat punaisena kuljettajien avautumisia nimeltä mainitsemattomien etnisten ryhmien toistuvasta toikkaroinnista.

Oli selvää, että moni ajatteli samalla tavalla. Ongelma oli vain se, missään ei ollut pientä lasta huutamassa, että keisari ei ollut tänään muistanut käydä vaatekaapillaan.

Tapasin vaalihulinoiden keskellä huomattavan määrän muitakin perussuomalaisia. Heistä mieleenpainuvin oli tietysti Timo Soini. Meni hän minne tahansa, aina hänen ympärilleen kerääntyi sankka ihmiskatras. Hämmästyttävä ilmiö, ei hänestä mitään muuta mieltä voinut olla. Lahjakas puhuja. Yhtä lahjakas puhujana kuin Halla-aho kirjoittajana.

Sitten tulivat vaalit. Ne menivät miten menivät. Tulos oli Halla-ahon kannalta heikompi kuin oli odotettu, mutta riittävän hyvä nostamaan hänet valtakunnan tietoisuuden laitamille. Niiden huoneissa, joiden työ ja tarkoitus on kuunnella valtakunnan politiikan hiljaisia signaaleja, alkoivat hälytyskellot soida.

Halla-ahon lähihistoriaa on turhaa tämän enempää kerrata, koska kaikki on sittemmin ollut luettavissa iltapäivälehdistä. Oma poliittinen sitoutumiseni oli kuitenkin vasta alussa. Liityin Perussuomalaisten nuorisojärjestöön ja tutustuin sen puuhamiehiin ja -naisiin. Yhteydenpito oli helppoa, koska kynnys kenelle tahansa soittamiseen oli nolla. Aiemmin olisin saattanut luulla, että kansanedustajien tai puolueen puoluejohtajan kanssa asiointi olisi stressintäytteistä, mutta vielä mitä. Kun soitti, niin vastattiin. Kun purnasi, niin ongelmat selvitettiin.

Jossain vaiheessa - monen muun asian ohella - olin mukana tunkkaamassa pystyyn uutta Hommaforum-nimistä keskusteluforumia. Sen tarkoitus on koota yhteen ihmisiä, joilla on jotain sanottavaa maahanmuuttoasioihin ja kanavoida sanotut asiat konkreettiseksi toiminnaksi. Aika tulee näyttämään, miten tässä onnistutaan. Forum ei ole Perussuomalaisten forum vaan kaikille avoin. Samoin toimintaa instrumentoimaan on perusteilla Homma ry. On huvittavaa, että vain kolmen päivän kuluttua yrityksen perustamispaperien jättämisestä sain olla kertomassa toiminnastamme Ajankohtaisessa Kakkosessa.

Täytin tämän vuoden maaliskuussa 36 ja ylitin samalla "nuoren" rajan. Niinpä oli aika pohtia varsinaiseksi jäseneksi liittymistä. Täytyy myöntää, että päätökseen kului minulla huomattavan pitkä aika. Osittain tämä johtui siitä, että en ollut läheskään samaa mieltä kaikesta siitä, mitä perussuomalaiset ohjelmassaan ajaa, osittain siitä, että puolueen maahanmuuttokriittinen fraktio Halla-aho etunenässään oli ajautumassa ristiriitatilanteeseen.

Mutta jossain vaiheessa päätös sitten syntyi. Oman itsensä ajatuksia on vaikeaa dissektoida jälkikäteen enkä näin ollen voi tarkasti latoa tiskiin niitä syitä, miksi tein liittymispäätöksen. Ehkä päätöksessä oli läsnä seuraavanlainen ajatusketju:

Jokin on pielessä ja se jokin on korjattava. Yksin ei kukaan voi kovin paljon tehdä, joten on järkevää liittyä osaksi suurempaa joukkoa, edellyttäen, että joukko toimii omien tavoitteidesi kanssa samaan suuntaan. Täyttä yhteensopivuutta on turha odottaa, mutta yhtä hullua olisi valita vain "vähiten väärä". Usein tavataan sanoa: jos et äänestä, saat syyttää tehdyistä päätöksistä ainoastaan itseäsi. Ajatusta voisi hieman soveltaa poliittiseen kontekstiin: jos et ole itse tekemässä, saat syyttää tekemättömyydestä ainoastaan itseäsi.

Tokihan puoluevalintaan oli paljon muitakin tekijöitä. Ja todettakoon rehellisyyden nimissä, että olen vakavasti harkinnut myös Kokoomusta ja Vihreitä. Molemmat ajavat asioita, joita pidän tärkeänä. Mutta niinikään molemmissa on ominaisuus, jota Perussuomalaisissa ei vielä ole. Nimittäin se, että ne molemmat ovat vakiintuneita. Valmiita. Siis siinä mielessä valmiita, että ei tunnu olevan enää mitään sellaista järkevällä vaivalla tehtävää työtä, jonka tekemisellä kumpikaan näistä vakiopuolueista kehittyisi toteuttamaan ja edistämään niitä ajatuksia, joiden vuoksi kyseiset puolueet ovat alun perin syntyneet.

Ehkä sama ongelma koskee suomalaista yhteiskuntaa.

Useiden ajatus on tämä: Kaikki toimii. Kaikki on aina toiminut. Muut ovat jo ehtineet rakentaa yhteiskunnan valmiiksi. Miksi minun pitäisi haaskata aikaani jonkin sellaisen kehittämisessä, joka on jo huippuunsa viritetty? Vaikka paiskisin koko ikäni jonkin pienen parannuksen takia, ei annettu panos olisi suhteessa saavutettuun hyötyyn.

Mutta ei maa tietenkään vielä ole valmis. Eikä se koskaan sellaiseksi tule. Aina riittää tehtävää. Kaikki rapautuu ja hajoaa ajan hampaan kalvamana, joten aika ajoin asiat on laitettava uudestaan kuntoon. Ja nyt olemme tilanteessa, jossa kovin moni asia on tullut elinkaarensa loppuun. Osa nykyisistä käytännöistä on sellaisia, ettei niiden kanssa voida jatkaa. On mahdollista nykyinen poliittinen järjestelmä kykenee korjaamaan ongelmat. On myös mahdollista, ettei se kykene. Jos näin on, niin silloin sen toiminnan peruste ei ole enää kestävä.

On mielenkiintoista nähdä, mihin asti Perusuomalainen puolue pääsee. On myös mielenkiintoista nähdä, miten se ajan saatossa muuntuu. On toivottavaa, että puolue keskityy nimenomaisesti edistämään niitä asioita, joiden vuoksi se on syntynyt ja joiden vuoksi se on olemassa. On edelleen toivottavaa, ettei puolue porhalla samaan sudenkuoppaan kuin useat muut ovat tehneet, nimittäin politiikassa toimimiseen toimimisen itsensä vuoksi.

Keinojen tulisi olla tarkoitusta varten. Keinoista ei koskaan saa tulla varsinaista tarkoitusta.

Matias Turkkila
6.5.2009

9 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Filosofian tohtori Jussi Halla-aho kehottaa Scripta-blogissaan: ”Jos sinä, arvoisa lukija, epäilet, että olen ulkomaalaisvastainen, rasisti tai jotain muuta, tutki kirjoituksiani. Etsi niistä näyttöä.”

Tein työtä käskettyä. Törmäsin samaisessa blogissa tekstiin paradoksista, johon ”länsimainen sivistys” tulee Halla-ahon mukaan ”matemaattisella varmuudella kaatumaan”. Siteeraan:

”Koska kaikki kulttuurit ovat samanarvoisia, meillä ei mielestämme ole oikeutta assimiloida maahanmuuttajia pakkosyöttämällä heille omia arvojamme (joihin kuuluvat vaikkapa näkemyksemme naisen asemasta tai yksilön fyysisestä koskemattomuudesta). Hitaasti mutta väistämättä ne, joita (ilman ylimielisyyttä ja omantunnontuskia) kutsun barbaareiksi, muuttuvat pienestä ja eksoottisesta joukosta ensin merkittäväksi vähemmistöksi ja sen jälkeen enemmistöksi. Silloin me emme enää määrittele ´hyvää´ yhteiskuntaa. Silloin sen tekevät ne, jotka ovat käyttäneet arvojamme hyväkseen uskomatta itse niihin hetkeäkään. Silloin alkaa pimeys.”

Kirjoittajan asettama tehtävä ei ollut vaikea. Oman tekstinsä valossa Halla-aho on yksiselitteisesti ulkomaalaisvastainen ja rasistinen. Halla-ahon rasismi toimii siten, että hän luokittelee ihmiset kahteen ryhmään, meihin ja muihin. ”Me” on hänelle vertailun lähtökohta, annettu normi. Se tarjoaa ne perusteet, joiden avulla maailma asetetaan järjestykseen ja joiden vaiheille kasautuu voimakkaita myönteisiä ja kielteisiä tunteita. ”Me” samastumme ”hyvään yhteiskuntaan”– sukupuolten tasa-arvo, yksilön fyysinen koskemattomuus – ”muut” (barbaarit) taas ”pimeyteen”.

Tohtori Halla-aho ei olekaan kiinnostava itsessään. Hänellä ei ole mitään sellaista sanottavaa, mitä ei olisi kuultu rasististen ja ulkomaalaisvastaisten ihmisten suusta tuhansia ja taas tuhansia kertoja. Kiinnostavaa on, että tämäkin rasisti haluaa kivenkovaan kieltää rasisminsa.

Halla-aho ei ole kieltonsa kanssa yksin. Nykyisen rasismin ehkä silmiinpistävimpiä piirteitä on sen itsepintainen taipumus esiintyä tuttuakin tutummassa muodossa: ”Minulla ei ole mitään maahanmuuttajia/somaleita/venäläisiä/keitä vain itseeni nähden erilaisia vastaan, mutta…”

Oman rasistisuutensa kieltäminen on tietysti seurausta siitä, että nyky-yhteiskunnassa erilaisuuteen torjuvasti suhtautuvia pidetään kehittymättöminä. 1930-luvun Suomessa Halla-ahon ei olisi tarvinnut puolustella rasismiaan tai yrittää selitellä sitä olemattomiin. Silloin rasistilla oli lupa vihata pystypäin niitä, joita pelkäsi.

Nykyään rasistin leiman välttely tapahtuu kieltämällä: ”En sanonut/tehnyt mitään sen tapaistakaan”, väittämällä tekoa vahingoksi: ”En sanonut niin tahallani” tai ”Tein sen epähuomiossa”, kiistämällä rasistiset aikeet: ”En tarkoittanut sitä” tai ”Sanojani on vääristelty” tai rasistiset päämäärät: ”Tarkoitukseni ei ollut esittää rasistisia näkemyksiä”.

Rasistisen kielen tutkijat näkevät yhdeksi kieltämisen muodoksi myös tarkoituksellisen lieventelyn: äänenpainojen miedontamisen, vähättelyn ja kiertoilmausten käytön: ”En uhkaillut häntä, annoin vain hänelle ystävällisen neuvon” tai ”Tarkoitus ei ollut loukata, vaan esittää rehellinen mielipiteeni!”.

Kiintoisinta rasismin kieltämisessä saattaa kuitenkin olla, että se ei koske vain vakaumuksellisia rasisteja. On hyviä perusteita ounastella, että koko yhteiskunta välttelee tilintekoa rasismin kanssa. Rasisteina tavataan pitää joitakuita toisia – ei meitä. Rasisteja kyllä tavataan, mutta he sijaitsevat joko jossain muualla – lähiöissä, maaseudulla, muissa maissa – tai sitten menneisyydessä. Tästä näkökulmasta rasistiset teot ovat aina poikkeuksia, joihin ovat syypäitä poikkeusyksilöt. ”Me” emme rasisteja ole.

Ehkä Halla-ahon kaltaiset ”ajattelijat” sikiävät juuri tässä maaperässä, jossa liian usein suljemme silmämme institutionaaliselta tai muulta järjestelmälliseltä arjen rasismilta.

Halla-ahon biologian ja maantiedon opettaja kertoi käyneensä tämän kanssa lukioaikoina kiivaita väittelyitä. Antirasistinen opettaja ei ikävä kyllä onnistunut kääntämään oppilaansa päätä. Rasismilta ei saa kuitenkaan kääntää jatkossakaan päätään. Siinä on kasvattajien vastuu. Ja tässäkin vastuuseen sisältyy myös haaste oman itsemme historiallisuuden näkemisestä – sen kysymisestä, mitä ovat ne ”meidän” luokittelujärjestelmämme, joiden nojalla ”muut” näyttävät olevan ikään kuin ”väärässä paikassa”.




Kirjoittaja on Tampereen yliopiston mediakulttuurin professori.

Turkkilainen tuumija kirjoitti...

Viitannet tähän tekstiin.

Mitä halusit tällä irtositaatilla kertoa?

Toivo kirjoitti...

mistä tuo iltalehden artikkeli löytyy?

Turkkilainen tuumija kirjoitti...

Toivo: Jos löydän, linkkaan tänne.

Turkkilainen tuumija kirjoitti...

Tekstit löytyvät Marian blogista.

Dr. Doctor kirjoitti...

Edemennyt blogisi oli iso osa sitä että oma kiukkuni kanavoitui rakentavasti, kiitos. Jatkakaa.

Anonyymi kirjoitti...

Matiaksen tekstiin viitaten, on hienoa että joku tunnistaa yhteisiä tekijöitä äkkiseltään niinkin kaukana toisistaan olevissa puolueissa kuin Perussuomalaiset ja Vihreät.

On turhaa ajatella, että ajattelemalla jostain asiasta jollain tietyllä tavalla pitäisi omaksua samalla jättimäinen paketti muita ajatuksia.

Hyvä Matias!

Anonyymi kirjoitti...

Jos ensimmäinen kommentoija oli Mikko Lehtonen (mediakulttuurin prof.) niin tässä taustoitusta (Aviisi-lehdestä)
_________
Myös Mikon nimi löytyy Ilkka Kylävaaran hiljattain julkaistusta Taistolaisuuden mustasta kirjasta.

Nuoruutensa taistolaisuusvuosia Mikko muistelee lähes huvittuneena. Sen aikaiset arvot näyttävät nyt suorastaan porvarillisilta.

"Emme me olleet erityisen radikaaleja. Ajattelimme, että talous on koko elämän perusta, ihan niin kuin tänäänkin. Säikähdimme vapautta ja siksi ihailimme auktoriteetteja. Koko ilmiötä on liioiteltu..."

__________
Niinpä, näinhän ne rasistit, fasistit, taistolaiset, muuten vaan kummajaiset selittelevät aina tekojaan...

Säälittävän tasoista utopiamaailmoissa leijumista professorilta.

Siis esim. raiskatuksi tulleen hylkääminen pitäisi sallia kulttuurirelativismin nimissä ilman oikeutta arvostella asiaa "omasta kulttuurista käsin". Huh, huh, jäätää tämä ajattelu. Muista tämä myös seuraavan kerran kun arvostelet Yhdysvaltoja!

En luota entisten taistolaisten analysointi- ja havainnoinkykyyn yhteiskunnallisissa asioissa. Ansioluettelo ei ole mairitteleva.

Risto kirjoitti...

Näin vanhoja tekstejä ei pitäisi enää kommentoida, mutta silmääni sattui taas käsitteiden venyttäminen, suoranainen vääristely, johon syyllistyi "mediakulttuurin professori", ilmeisesti siis Mikko Lehtonen Tampereen yliopistolta:

"Kirjoittajan asettama tehtävä ei ollut vaikea. Oman tekstinsä valossa Halla-aho on yksiselitteisesti ulkomaalaisvastainen ja rasistinen. Halla-ahon rasismi toimii siten, että hän luokittelee ihmiset kahteen ryhmään, meihin ja muihin. ”Me” on hänelle vertailun lähtökohta, annettu normi."

Ei ollut ensimmäinen ja tuskin viimeinenkään kerta kun rasismin käsitettä koitetaan epätoivoisesti ulottaa koskemaan kulttuuria ja muita ei-rodullisia ominaisuuksia.

Mielestäni professorin lainaama pätkä Halla-ahon tekstistä on yliampuva ja turhankin apokalyptinen, mutta viittaa aivan päivänselvästi nimenomaan kulttuurillisiin asioihin: "Koska kaikki kulttuurit ovat samanarvoisia, meillä ei mielestämme ole oikeutta assimiloida maahanmuuttajia pakkosyöttämällä heille omia arvojamme (joihin kuuluvat vaikkapa näkemyksemme naisen asemasta tai yksilön fyysisestä koskemattomuudesta). ..."

On hämmentävää, että tohtoriksi asti opiskellut yliopiston professori käyttää sanaa "rasismi" noin leväperäisesti. Liekö voimakkaalla poliittisella punavärillä jotain osuutta asiaan?

Ihmisten arvottaminen rodullisten ominaisuuksien perusteella ja/tai tähän perustuva syrjintä on rasismia. Eksaktein määritelmä rasismille lienee rotusyrjintä, jonka merkityssisältö on tuskin edes mediakulttuurin professorille epäselvä.

Rasismi on monella tavalla äärimmäisen ikävä asia. Ongelmallisinta rasismissa on se, että geeniperimälleen ei voi mitään. Sen sijaan tapojaan ja arvojaan voi vaihtaa, ja tämä on monessa tapauksessa vähintäänkin suotavaa. "Talo elää tavallaan, vieraat tulee ajallaan" sanotaan vanhan kansan viisaudessa. Tämä on se ohjenuora, jota toivoisin kaikkien noudattavan kohdemaasta riippumatta.

Syrjintä on syrjintää, mutta kulttuurien arvottaminen ei ole rasismia.