Aarno Arvelan kaksi sääntöä

Kirjoitin muutama päivä sitten turvallisuudesta ja Valtioneuvoston tavoitteesta yrittää lisätä turvallisuutta omituisella tavalla - maahanmuuttoa kasvattamalla. Maahanmuuttoluvut ovat selkeässä nousussa, mitenpä on turvallisuuden laita?

Kirjoituksestani ehti kulua muutama päivä sitten Mtv3 julkaisi uutisen, jonka mukaan henkirikosten määrä ei ole laskussa vaan päinvastoin nousussa. Poliisin tietoon tuli viime vuonna 130 tappoa tai murhaa. Syiden arvellaan johtuvan vuonna 2004 tehdystä alkoholiveron alennuksesta. Henkirikoksen yrityksiä tehtiin viime vuonna ennätykselliset 400 kappaletta. Se on jopa 44 prosenttia enemmän kuin vuonna 2006. En ota tässä vaiheessa kantaa siihen, johtuuko lisäys maahanmuutosta vai ei, vaan lähden lykkimään hieman erilaisia ajatuslatuja.

Mitenkäs tässä nyt näin on päässyt käymään? Ja tärkeämpänä kysymyksenä: mitä asialle voisi tehdä?

Jälkimmäiseen kysymykseen yrittää yleisemmällä tasolla vastata Aarno Arvela, eräs Suomen tunnetuimpia asianajajia. Voitaneen sanoa hänen olevan jonkinlainen väkivallan asiantuntija. Ei tietenkään väkivallantekojen suorittamisen asiantuntija vaan enemmänkin katuvien karjujen koottujen selitysten kuulemisasiantuntija. HS:n haastattelema Arvela seuraavassa:

Yhteiskunnan vastuuta Arvela penää myös siinä, että väkivalta saataisiin vähenemään. Hän sanoo, että kouluissa pitäisi opettaa enemmän sitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Että jos lyö takaisin sen jälkeen kun itseä on lyöty, on yhtä syyllinen kuin se, joka aloitti.

Hmm. Omalta kohdaltani voisin sanoa sen verran, että koulussa minua lyötiin juuri niin kauan kunnes opin lyömään takaisin. Koulupojan matematiikalla oli helppo laskea, että yhtä syyllinen on parempi tai yhtäparas kuin nyrkistä saanut. Nyrkinheiluttaja lienee tehnyt samantapaisia kalkyyleja. Mutta tämä nyt oli tietenkin vain omakohtainen kokemus, eikä sellaisenaan kelpaava yhteiskunnan rakennuspalaseksi. Hyväksykäämme siis Arvelan kommentti sellaisenaan ja kirjatkaamme muistiin..

Sääntö I - "Älä lyö takaisin"

Arvela jatkaa: "Samaan tapaan kuin on hyväksyttävä, että olemme väkivaltaan taipuvaisempia kuin muut, pitää hyväksyä, että meillä on yhteiskunnassa ihmisiä, jotka eivät selviydy kasvatustyöstä ilman yhteiskunnan apua", Arvela sanoo.

Tässäsanottu on kaiken kaikkiaan kovin ikävää. Aiemmin sanottiin, että puolustautuminen on väärin ja nyt tässä todetaan, että väkivaltaisia lyöjiä tulee aina riittämään. Turvaksi ei tarjota vastaväkivaltaa vaan yhteiskuntaa. Ilmeisesti on kuitenkin myös niin, että jos ensimmäinen sääntö on voimassa, myöskään yhteiskunta ei saisi lyödä lyöjää. Kukas meitä nyt sitten suojelee?

"Vaikken halua tässä väheksyä kotien merkitystä, se kun on vähintään yhtä tärkeä kuin koulu. Jos äiti tai isä kääntää hiekkalaatikolla selkänsä, kun vahvempi vie heikomman lapion, on istutettu siemen. Lapsi ei saisi oppia, että fyysisesti vahvempi pärjää."

Hmm. Jos lapion riistäminen lapselta on kiellettyä, niin miksi aikuinenkaan saisi käydä sitä siirtämässä lapselta toiselle? Jos fyysinen voima ei saa määritellä sitä, kuka saa lapion ja kuka ei, niin miten luodaan yleispätevä ja kaikkien hyväksymä sääntö siitä, kuka niitä lapioita oikein saa ja millä perusteella? Vaikka kysymykseen ei olla vielä vastattu, otetaan silti talteen..

Sääntö II - "Voima ei saa ratkaista lapion omistusta"

Onko voiman lisäksi olemassa sellaisia määreitä, joita voitaisiin käyttää lapion omistuksen ratkaisemisessa? Voisiko vaikkapa auktoriteetti olla sellainen? Tai vaikutusvalta? Miksipä ei?

Tarkastellaan hetken aikaa Arvelan asiakkaita - toisiaan tappavia aikuisia - ja heidän verenhuuruista maailmaansa. Otetaan tarkasteltavaksi kaksi kuviteltua laskuhumalaista ryyppyveikkoa nimeltään "Mäyris" ja "Keissi". He istuvat paskaisessa kaksiossa allahinhylkäämän Itä-Helsingin perukoilla. Keissin viina on ollut jo tovin aikaa lopussa, ja hän silmäilee kateellisena toverinsa pulloa. Nopealla liikkeellä Hän sieppaa Mäyrikseltä viinalekan, ottaa piiiitkän kulauksen ja päästää ankaran, pärskivän röyhtäyksen. Tämä havaitsee ilkityön, tajuaa arvokkaan kiljunsa hupenemisen ja siirtyy (konsulttikielistä termiä lainatakseni) mukavuusalueensa ulkopuolelle. Hän pomppaa nyrkit pystyssä pystyyn ja huutaa:

"V**tu, se on mun viinaa, jätkä p**kele!!"

Miten Keissi reagoi tämän kuultuaan? Kilju on olosuhteet huomioiden todella hyvää eikä hän oikein välittäisi kuunnella Mäyriksen suhteetonta vittuilua. Ihme tyyppi kun ei kaverille pientä huikkaa anna. Rupeaa ärsyttämään tollanen tyyppi. Ja aika pahasti rupeaakin.

Seuraa lyhyt tovi raivoisaa kirosanojen vaihtoa. Kun riidasta ei tule valmista, alkaa vanhojen, ratkaisemattomen kaunojen silmilleheitto. Tönitään. Vihasta kiristyneiden kasvojen tykittäessä solvauksia ja suoltaessa sylkeä olisi ulkopuolisen enää mahdotonta sanoa, mistä riidellään ja miksi. Kaksikon huuto äkisti lakkaa molempien havaitessa yhtaikaisesti saman asian: kahvipöydällä lojuu keittiöveitsi.

Stop tähän kohtaan.

Oletetaan argumentin vuoksi, että järjestäytyneen yhteiskunnan kannalta on parempi, etteivät herrat listi toisiaan. Kun näin on, miten tämä säännöllisen epäsäännöllisesti toistuva tilanne ratkaistaan ilman, että herrat päätyvät Hesarin pikkuilmoitukseen?

Auttaisivatko Arvelan teesit hengenpelastustyössä? On selvää, että molemmille kelpaisi sama lapio eikun leka. Kilpaillaan niukasta resurssista, joka molempien on saatava. Toisen huuto ottaa myös kunnian päälle, raivosta kiljuvan kaverin naama ärsyttää mutta samaan aikaan pelottaa. Mitä pitäisi tehdä?

Molemmat ovat lyöneet sanoilla takaisin ja tuupittukin on, ollaan siis rikottu sääntöä yksi. Tämä kiihdyttää riitaa entisestään ja lisää sen vaarallisuutta. Toisaalta, jos Mäyris ei olisi alunperinkään reagoinut viinavarkauteen, hän olisi menettänyt viinan lisäksi myös kunniansa sekä saattanut itsensä alttiiksi varkauksille myös tulevaisuudessa. Toki myös Keissi on huolissaan miehenkunniastaan kaikkien näiden loukkausten kuulemisen jälkeen.

Oletetaan, että osapuolet ovat tasavahvoja. Tässä asetelmassa veitsi edustaa fyysistä vaa'ankieltä. Se, kumpi ottaa veitsen käteen, on vahvempi. Harmillisesti käteen ottaminen rikkoo sääntöä numero kaksi. Hyötypuolina olisivat kuitenkin voimasuhteiden tuntuva muutos omaksi eduksi, huudon loppuminen sekä toivo loukatun kunnian takaisinsaamisesta. Veitsen jättäminen pöydälle merkitsisi taas riskiä siitä, että toinen osapuoli ottaa sen itselleen. On mahdotonta tietää, kuinka loukkaantunut toinen on ja kuinka taponhimoisella tuulella hän on.

Ottaakko siis veitsi vai eikö ottaa? Antaako varkaalle opetus vai ei? Kuinka päin olla?

Seuraavassa dilemma tiivistettynä aforismimuotoon

Jos et lyö takaisin,
menetät viinasi,
ja jos et käytä voimaa ratkaistaksesi tappelun tulosta,
saatat viinan lisäksi menettää myös henkesi.

On luonnollisesti niin, että on parempi päästä viinastaan kuin hengestään. Viina kun tappaa joka tapauksessa. Tätä taustaa vasten Arvelan teesit ovat tosia. Aina ei kuitenkaan tapella viinasta. Laita ylläolevaan rimpsuun "viina"-sanan tilalle jotain, jolla on sinulle syvä henkilökohtainen merkitys. Jotain, mistä et voisi koskaan kuvitella luopuvasi. Esimerkkeinä: "vapaus", "koti" tai "lapsi".

Vaikuttaako teksti enää yhtä hölmöltä?

Palataan takaisin tekstin alkuun. Kysyttiin: "mitä väkivallanteoille voisi tehdä?" Jos hyväksytään Arvelan kommentit, vastaus on ilmeinen: lakataan arvottamasta meille rakkaita asioita niin korkealle, että taistelisimme niiden puolesta. Kun ei ole mitään, minkä vuoksi taistella, ei ole enää taistelujakaan.

Epätyydyttävä vastaus tämäkin.

Juoppojen rakkaus kohdistuu viinaan. Meidän täysjärkisten rakkaus kohdistuu johonkin muuhun. Kiintymys viinaan voi vaikuttaa naurettavalta, mutta aivan samoin meidän omat kiintymyksen kohteemme voivat tuntua muista ihmisistä järjenvastaisilta. Oli kohde mikä hyvänsä, osa ihmisistä on valmis riskeeraamaan henkensä päästäkseen rakkaansa luo.

Ehkä näin pitää ollakin. Vaihtoehto kun on kiintymysten katkaiseminen ja sen myötä rakkauden nitistäminen. Rakkaus synnyttää vihaa - vastakohtaansa. Tämä on paradoksaalista, mutta kuka väittää, että maailman ymmärtämisen pitäisi olla helppoa.

Näytämme elävän kosmisessa kuplassa, jossa on valittava rakkaudettoman, välinpitämättömän maailman sekä rakkautta sisältävän, väkivaltaisen maailman väliltä.

Kukin valitkoon itse.

-- Matias