sunnuntai 3. helmikuuta 2008

Lotta Roti: Akatemian hetteiköistä

Disclaimer: tämä kirjoitus on alunperin kirje ystävilleni ja tuttavilleni, jotka ovat tavalla tai toisella kiinnostuneita ristiretkestäni akateemista poliittista korrektiutta ja monikultturismia vastaan. Se ei siis ole argumentaatioltaan loppuun saakka hiottu ja mietitty, vaan hyvin henkilökohtainen, subjektiivinen ja tunteenomainen kuvaus tunnelmista yliopiston monikulttuurisuustarjontaan tutustumisesta. Olen nyt Matias Turkkilan pyynnöstä tästä huolimatta päättänyt suostua kirjoituksen julkaisemiseen, koska mielestäni muidenkin kuin alan opiskelijoiden ja tutkijoiden on hyvä tietää, mitä yliopistoissamme tapahtuu. Se, mitä maamme korkein koulutus opettaa monikultturismista, demokratiasta ja kansalaisoikeuksista koskee kaikkien meidän tulevaisuutta.

Lotta Roti
valtiotieteen ylioppilas ja vapaa kirjoittaja

---

Matias kiittää. Sekä lisää tekstiin joitain luettavuutta helpottavia korostuksia ja kursivointeja.

---

AKATEMIAN HETTEIKÖISTÄ

Olen nyt aloittanut tutustumisen siihen, mitä yliopistossa tällä hetkellä opetetaan monikulttuurisuudesta. Luen tenttikirjaa nimeltä Ethnic minorities and the media. Osasin kyllä odottaa vahvaa asenteellisuutta, ideologisuutta ja sitoutumista poliittiseen korrektiuteen. Joka tapauksessa järkytyin. Olen nimittäin näitä asioita pitkään mietittyäni alkanut puolittain uskoa (toivoa?), että olen sittenkin tullut hiukan vainoharhaiseksi ja liioittelen ongelmaa.

Kurssin nimi on Viestinnän erityisalueita: kulttuurienvälinen viestintä. Ei esimerkiksi “Neomarxilainen näkökulma monikulttuurisuuteen”. Kaikki monikulttuurisuutta, maahanmuuttajia, kansallisuutta tai etnisyyttä käsittelevä aineisto ainakin valtiotieteellisessä näyttää perustuvan samaan ideologiaan, eikä sen määrä ole vähäinen. Sama pätee muunnettavat muuntaen feministiseen sekä lesbo- ja queer-tutkimukseen. En tietysti ole kolunnut joka ikistä kirjaa ja kurssia läpi, ja lupaan raportoida, jos jotain toisinajattelua ilmenee.

Kun opiskelin ensimmäistä kertaa, 90-luvun alussa, viestinnän kurssikirjojen joukossa oli Kaarle Nordenstrendgin 70-luvulla kirjoittama avoimen marxilainen teos. Osa opiskelijoista vastusti kiivaasti moista poliittista propagandaa – osa, kuten minä, piti sitä osittain huvittavana historiallisena reliikkinä ja osittain oppihistoriallisesti perusteltuna. Nyt kaikki materiaali yllämainitsemistani aiheista näyttää olevan vähintään yhtä asenteellista ja itse asiassa aivan saman ideologian perillistä (hegemonioineen ja väärine tietoisuuksineen, sorretuineen ja sortajineen). Terminologia on vain päivitetty nykyaikaan: luokkatietoisuuden ja neuvostomyönteisyyden tilalle on astunut monikulttuurinen sensitiivisyys.

Mainittakoon, että tämä kirja kuten huomattava osa muistakin kurssikirjoista sekä teoreetikkojen ajatuksista käsittelee Yhdysvaltoja ja Britanniaa. Siellä kirjoittajien havainnot ja väitteet voivat todella olla relevantimpia kuin Suomessa. Silloin kuitenkin toivoisi, että tämä tuotaisiin esiin ja tasapainotettaisiin suomalaisella näkökulmalla. Suomenkielisiä tenttikirjoja ei enää juuri näe edistyneemmissä opinnoissa, ja kaikki näkemäni suomalaisten tekemät tutkimukset sijoittavat anglo-amerikkalaiset teoriat melko sellaisinaan suomalaiseen yhteiskuntaan.

Ehtnic Minorities and Media on artikkelikokoelma “viimeisimmistä kehityskuluista” vähemmistöihin liittyvässä mediatutkimuksessa (julkaisuvuosi 2000). Kirjoittajat katsovat olevansa avoimesti vähemmistöjen sekä antirasistisen agendan puolella. Kuten muuallakin yhteiskunnassa, huomaamme pian kirjaa lukiessamme, että “rasismin” vastustaminen kattaa melkoisen joukon poliittisia mielipiteitä, joilla ei ole enää mitään tekemistä rotusyrjinnän kanssa. Kirjassa viitataan useammassa kohtaa, mitenkään kyseenalaistamatta, affirmative action-politiikan vastustamiseen rasismin puolustamisena! Samoin maahanmuuttoa rajoittavat (perusteluista tai käytännön sovelluksesta riippumatta) tai valtaväestön kulttuuria korostavat mielipiteet samastetaan rasismiin. Tätä taustaa vastaan tämän hetken tarmokkaat poliittiset toimenpiteet “rasismin kitkemiseksi” ja tässä tarkoituksessa jopa sananvapauden rajoittamiseksi (Puumalainen, Illman, Suurpää, EU:n rasisminvastaiset hankkeet) tuntuvat hivenen huolestuttavilta.

Esitän tässä muutamia esiin tulleita teemoja sekä häiritseviä ristiriitaisuuksia.

Lisää uuskäsitteitä:

- On vanha juttu, että on yhdessä päätetty, että rotuja ei ole (“...erroneus common-sense ideas of 'race' as biologicaly real (Miles 1982, Miles and Torres 1999) even though most sociologists would today argue that 'race' can be taken 'real' only in terms of its material consequences and discursive effects (Mason 1995, Omi and Winant 1995)”). Siitä huolimatta niistä pitäisi puhua, koska koko syrjintäeetos ja toisaalta voimavaraistamiset ja positiiviset identiteetit perustuvat niiden olemassaoloon. Tämä ongelma on jo jonkin aikaa ratkaistu puhumalla lainausmerkeissä “rodusta”, “race”. Tämä tekniikka on kirjassa viety pidemmälle: “some, for example, seek to signal the positive meaning of 'Black' and/or its political mobilization through capitalization, while others use lower case 'black' to describe enduring conditions of disadvantage, discrimination and racism experienced by different minority groups and people of colour”. Karen Ross päättää artikkelinsa seuraavaan disclaimeriin: “The terms 'black minority' and occasionally 'black' and 'Asian' are used thoroughout this chapter as inclusive (and political) terms to describe viewers who are not part of the white majority and who feel marginalized because of this basic fact. Elsewhere, the terms 'African Caribbean' and 'Asian' are used as shorthand to describe individuals in this study from those two (albeit crude) broad ethnic groups. It is for reasons of brevity alone that these clumsy and essentially meaningless terms are used here and I accept their limitations while at the same time believing that they nonetheless convey some sene of the 'us' and 'them' dialectic which I wish to convey when considering the broader question of white media and black images.” Kirjassa problematisoidaan jopa ihmisten tilastointi kansallisuuden perusteella, koska se ruokkii essentialistista ajatusta “rodusta”.

- Hybridikulttuuri ja hybridisyys sekä uudet etnisyydet. “Kulttuurirasismi” on niin ikään vanha tuttu (palaan tuonnempana rasismin käsitteen inflatisoitumiseen). Sen mukaan kulttuurierojen käsittely yhteiskunnallisina ongelmina on rasismia uudessa, sosiaalisesti hyväksyttävämmässä muodossa, koska oikeasti kulttuuri on jatkuvassa muutostilassa oleva valinnanvarainen prosessi. Vähemmistöt rakentavat uusia etnisyyksiä: hybridisiä identiteettejä, joissa on aineksia sekä omasta että kantaväestön kulttuurista.

- Diaspora, diasporatietoisuus. Vähemmistöt elävät diasporassa, hajaannuksessa etnisestä alkukodistaan. He kokevat kohtalonyhteyttä ja kaipuuta toisten samanlaisten keskuuteen, diasporatietoisuutta.

- Transkulturaalit t. transnationaalit lokaalit. Ovat ilmeisesti virtuaalisia tiloja, joissa diasporassa elävät vähemmistöt voivat toteuttaa diasporatietoisuuttaan.

- Uusia verbejä: kun media raportoi mustien rikollisuudesta, se 'criminalizes black youth'. Samoin 'abnormalize' and 'racialize'.


Empiirisen todellisuuden triviaalius

Kirjoittajien mielestä todellisuus on ensisijaisesti muodostunut käsitejärjestelmistä (mikä näkyykin siinä, miten paljon he käyttävät aikaa ja huomiota uuskielen konstruoimiseen), joita patriarkaatti toisaalta jatkuvasti käyttää salajuoniensa edistämiseen, ja joiden avulla toisaalta voidaan rajattomasti muokata todellisuutta paremmaksi, kunhan vääryyttä kärsineet vähemmistöt voimavaraistetaan. Se, mitä oikeassa elämässä ja todellisuudessa tapahtuu tai mitä voidaan tutkia luonnontieteen menetelmin, tilastoin tai havainnoimalla ei ole millään tavalla mielenkiintoista tai relevanttia. Retoriikka on todellisempaa kuin kokemukset. Esimerkiksi rikollisuus on ongelma siksi, että siitä puhutaan ja se konstruoidaan sellaiseksi: konkreettiset kokemukset rikoksen uhriksi joutumisesta eivät ole tärkeitä. Esimerkiksi rasismista vähemmistöistä ja uutisoinnissa: “Credibility and facticity of reports is rhetorically enhanced by the frequent use of numbers and statistics.”

Kaksoisstandardit ja yksilö kollektiivin edustajana

Koko tässä “kriittistä” diskurssianalyysia edustavassa lähestymistavassa on sisäänrakennettuna maailmankuva, jota ei saa kyseenalaistaa. Ihmiset eivät ole yksilöitä, vaan nauttivat eduista tai kärsivät sorrosta edustamansa vähemmistö- tai enemmistöaseman kautta. Näin ollen puhe valkoisten miesten ongelmista (kirjoittaja pohtii, pitäisikö “white backlash” vaieta kuoliaaksi, ettei tulisi antaneeksi sille painoarvoa) on ainoastaan vallan säilyttämiseen tähtäävä manööveri, eikä puheissa siitä, että vähemmistön edustajat voisivat itsekin toisinaan olla, ainakin osittain, syyllisiä huonompaan asemaansa, voi olla perää (tulen tähän uudelleen rasismi-käsitteen yhteydessä). Toisaalta kirjassa selostetaan pitkään miten mitään monoliittista valkoista kulttuuria ei ole olemassakaan, toisaalta “valkoiset”yhtenäisenä ryhmänä kuitenkin pitävät kynsin hampain kiinni ansaitsemattomista eduistaan ja asemastaan vallankahvassa. Vähemmistöjen suhteen puhutaan paljon heidän diversiteetistään ja oikeudestaan omaan ääneensä pelkän objektiuden sijasta – kuitenkin heidän mielipiteensä sivuutetaan epärelevanttina, jos se on väärä: “The advantage of using expert black testimony in defence of white knowledge hs been to make the case appear epistemologically neutral rather than reflecting dominant white 'interests'. There are parallels between the roles played by Clarence Thomas and Ward Conerly in the US and John (now Lord) Taylor in the UK. The views of all three have been used to denounce affirmative action and anti-discriminatory policies. Adding the odd black voice to the white backlash seemingly takes race out of equation. Their 'blackness' would suggest that the attack on affirmative action policies is based on some rational, universal, supra-ethnic logic.” Musta (tai muu vähemmistön edustaja) ei saa hetkeksikään unohtaa olevansa ennen kaikkea kiintiöneekeri.

Kansallisvaltion kantaväestön etniseen ja kulttuuriseen identiteettiin suhtaudutaan kielteisesti (jokaisessa kohdassa, joissa puhutaan valkoisten tai valtaväestön identiteettitietoisuuden kasvusta, tuodaan esiin fasismi) tai kyseenalaistetaan sen olemassaolo, esimerkiksi näin: “The notion of a people united by a common identity, a nation, can express itself through many political forms; in recent history, for example, it found itself congenially associated with German and Italian fascism. However, the essence of what Anderson (1983) famously called 'the imagined community' is the idea of a fundamental connectedness between members of 'the nation'. The political potency of this form of collective identity is revealed in the construction and institutional practicdes of the nation-state when the territory regulated by the state is seen as the uniquely privileged domain of members of the nation. This view of the world is usually constructed and sustained by a a supportive 'invention of tradition' (Hobsbawm and Ranger 1983) in which a selective amnesia toward the past allows for a consistent and positive account of the 'national history' to be disseminated.” Kuitenkin, kun puhutaan etnisistä vähemmistöistä, traditiot ja yhteenkuuluvuus eivät enää olekaan kuviteltuja tai tekemällä tehtyjä (tämä lainaus on samasta artikkelista!): “The autonomy of ethnic groupings to pursue their own interests within the broad political framework of the state is a key charateristic of structural pluralism. It reflects in real terms the analytic insight into ethnic identity provided by Wallman (1086) when she distinguished between ethnicity as 'consciousness of kind' – a social psychological sense of idenitity – and ethnicity as 'structure' – the infrastructure of institutions and organizations that enable the living of one's ethnicity. There is a sense in which ethnicity is social psychological, a sense of who I am. But in the absence of a place where I can speak my language, buy my foodstuffs and my music, and express my faith with others; then how shall I express my identity in action.”

Yhdysvaltain oikeuslaitoksen kykyyn saada totuus selville suhtaudutaan valikoivasti. O.J Simpsonin tapauksessa se toimi: “...O.J. Simpson was found not guilty of the murders of Nicole Simpson and Ron Goodman. Responding to the verdicts, Gil Garcetti, California's District Attorney responsible for the prosecution, spoke for many white Americans: 'Apparently,' he said, 'the decision was based on emotion that overlapped reason'. On the jury that reached this decision sat eight African American women, and only one white preson, and in the word 'emotion' Garcetti was simultaneously blackening and femininizing the verdicts. Loaded into his opposition between 'reason' and 'emotion' were the social differences between the knowledges of a white, rational, educated male (who, as we shall see, in a moment, reads newspapers) who participates in the refime of truth, and of a black, emotional, uneducated female (who watches tabloid TV), and whose truth is exluded from it, and is thus, effectively, not true. But in this case, a situated truth gained real truth-effects, and O.J. Simpson walked out of court room a free man.” Kaipa Gil Garcetti sitten tarkoitti kaikkea tuota eikä esimerkiksi kommentoinut lainopillisesta asiantuntemuksestaan käsin. Mutta onko meidän vain luotettava John Fisken, artikkelin kirjoittajan, sanaan siitä ilman mitään todisteita? Toisaalta oikeuslaitoksen päätös ei olekaan tae totuudesta Rodney Kingin tapauksessa: “finally, the innocent verdict returned in the case of the Los Angeles police officers was only possible given the long-standing common-sense association of racial and sexual fears” (eri kirjoittaja, John Gabriel, mutta kaikki kirjoittajat ovat 'vähemmistöjen puolella' ja samassa poliittisessa rintamassa).


Mikä kaikki onkaan rasismia – ja mitä he oikein haluavat?

Kirja toteaa, aivan oikein, että avoin rasismi ei enää ole salonkikelpoista. Tästä ei kuitenkaan pidä tehdä sellaista johtopäätöstä, että rasismi olisi vähentynyt. Se on saanut hienovaraisempia muotoja, joista monia ei äkkinäisempi pitäisi rotusyrjintänä lainkaan. “Uudet rasismit” ovat “etnisen hegemonian” muoto.

Eksplisiittinen rasismi on kokenut muodonmuutoksen “primordiaaliseksi etnisyydeksi” tai syvälle juurtuneista kulttuurieroista puhumiseksi. “Here culture itself becomes largely naturalized as the carrier of collective ancestry, traditions and group/national belongings and destiny: 'the concept of race arises through the naturalization of social differences. Regarding cultural diversity in natural terms can only ensure that culture acquires an immutable character, and henve becomes a homologue for race' (Malik, 1996). “ Maahanmuuttajista puhuminen kulttuurisina ulkopuolisina, jotka eivät kuulu perinteiseen (myyttiseen) elämäntapaan, on juuri tällaista rasismia.

Kirjoitinkin jo edellä siitä, miten sekä kulttuurin ja tradition todellisuus että tärkeys vaihtelee tilanteesta riippuen. Kun 'voimavaraistetaan' vähemmistöjä, sillä on suuri merkitys, mutta kun puhutaan kultturierojen aiheuttamista yhteiskunnallisista ongelmista, voi kulttuuria vaihtaa kuin paitaa eikä sillä ole paljoakaan ennustearvoa. Edelleen, kuten edellä totesin, empiiriset kokemukset siitä, miten suuresti toisistaan eroavat kulttuurit onnistuvat käytännössä asumaan rinnakkain saman jurisdiktion alueella, eivät ole rasisminvastustajiemme mielestä millään lailla mielenkiintoisia.

Jatkakaamme kirjan referointia. Medialla on tässä diskursiivisessa ja symbolisessa rasismissa tärkeä rooli. Median tapa käsitellä asioita kirjoitetaan isoin kirjaimin, näin: “in terms of Us and Them”, “focusing on various Problems and Threats to Us”. Tämä notaatio on ilmeisesti saanut alkunsa toiseuden käsitteestä, Other. Jostain syystä toiseus on alusta saakka kirjoitettu isolla (en muista kenen aivopieru alunperin on kyseessä). Suomalaisittain hupaiselta tuntuu väite, että anti-rasistiset toisinajattelijat eivät pääse mediaan esittelemään ajatuksiaan.

Hyvää tarkoittavat valkoiset rasisminvastustajat toimivat myös väärin (ilmeisesti eivät kuitenkaan ne kirjan kirjoittajista, jotka ovat valkoisia). Valistuksen ihanteiden nimissä syyllistytään väärään universalismiin ja edistyksellisessä hengessä tehdyissä antirasistissa elokuvissa annetaan virheellisesti ymmärtää, että rasismi on vain yhteiskunnan reuna-alueilla elävien hylkiöiden ongelma eikä osa valtavirtakulttuuria. Taktisesti väärin on myös vastustaa rasismia järkiargumenteilla (artikkelin mukaan pääasiallinen taktiikka, oletan että siinä puhutaan perinteisistä ei-relativistisista ihmisoikeusaktivisteista ja liberaaleista, jotka kannattavat valistusihanteista ja ihmisoikeuksien julistuksen periaatteita). Mitään niin irrationaalista kuin rasismi ei voi vastustaa vain järkeen vetoamalla. Mitä sitten pitäisi tehdä? Kirjoittaja ei vastaa.

Väärät poliittiset mielipiteet ovat rasismia. Affirmative actionin vastustaminen on “symbolista rasismia”. Seuraava D'Souzan, intialaissyntyisen konservatiiviajattelijan (jota jostain syystä väitetään kirjassa mustaksi!), mielipide annetaan esimerkkinä uudesta rasismista: “They (mustat) have a different culture, although in many respects there are 'deficiencies', such ase single-parent families, drug abuse, lacking achievement values, and dependence on welfare and affirmative action – 'pathologies' that need to be corrected.” Tai: “in reality it would seem to be that all majority populations have exploited their national identity in order to (a) police access to formal citizenship and (b) quality ethnic minority citizen's access to substantive citizenship rights.”(Tämä on annettu esimerkkinä “oppression”ista, “sorto” kai olisi lähin suomennus).

Televisiosta ei tule tarpeeksi ohjelmaa, jossa näkyy vähemmistöjä. Jos tulee, niitä näytetään väärällä tavalla. On selvää, että negatiivisessa valossa näyttäminen, vaikkapa vain uutislähetyksen yhteydessä, on rasismia ('criminalizing', 'racializing', take your pick of -izing). Mustien urheilijoiden ja esiintyjien näyttäminen 'naturalisoi' ja rasialisoi' mustaa vartaloa. Positiiviset ja menestyneitä vähemmistön edustajia esittävät ohjelmat, olivat ne sitten dokumenttia tai fiktiota, ovat joko

* pinnallisia (kulttuuriperinteet, festivaalit)

* luovat virheellisen käsityksen, että vähemmistöjen asiat ovat jo hyvin (“Similar criticisms have also been levelled by Jhally and Lewis (1992) at the so called 'enlightened racism' of succesful 'black' TV shows such as The Cosby Show, 'which tells us nothing about the structures behind success or failure' and 'leaves white viewers to assume that black people who do not measure up to their television counterparts have only themselves to blame'.”)

* ylläpitävät vääriä assimilatiivisia ihanteita.

Yksi sopiva suhtautumistapa näyttäisi olevan jäljellä. Entäpä, jos suhtautuisi vähemmistöjen edustajiin yksinkertaisesti neutraalisti, kuin kehen tahansa? Ehei. Silloin syyllistyn valkoiseen universalismiin, valistusajalta peräisin olevaan ensimmäisen sukupolven kansalaisoikeuksien väärinkäyttöön (tulen tähän tuonnempana) sekä jätän ottamatta huomioon vähemmistön edustajan tilanteesta riippuen myyttisen, hybridisen tai valinnanvaraisen Toiseuden. Se tulee ainakin selväksi, että aina ollessaan missään tekemisissä vähemmistöjen kanssa, saa kävellä kuin munankuorilla ja sittenkin on rasisti, teki mitä hyvänsä. Eräässä toisessa kirjassa (Our Voice), joka asennoituu samoin, musta naistutkija valittaa, että hän ei voi mustana naisena koskaan olla varma, että muut ihmiset suhtautuvat häneen kunnioittavasti ja vakavasti. Kuvitteleeko hän tosiaan, että meillä valkoisilla on joku sellainen takuu?

Vasemmistolainen maailmankuva itsestäänselvyytenä

Kaikki artikkelit ja niissä tehdyt analyysit yksittäisistä ohjelmista, teksteistä tai haastatteluista nojaavat läpikotaisen vasemmistolaisen maailmankuvan varaan. Tämän maailmankuvan perustotuudet otetaan itsestäänselvyyksinä. Ensinnäkin yksilön kokemus ja yksilö yleensä on vähemmän tärkeä kuin ryhmä ja “rakenteet”. Tältä pohjalta vähätellään niitä vähemmistöjen edustajia, jotka eivät usko tähän eetokseen sekä arvostellaan perinteisiä länsimaisia kansalaisvapauksia ja ihmisoikeuksia (tulen tähän uudelleen jäljempänä). Yhtä lailla kuin etnisen taustan perusteella saatu uhristatus vapauttaa yksilön koskaan syyttämästä itseään huonoista olosuhteistaan, ei hyväosaisuus ole koskaan hyväosaisen itsensä ansiota. Hyvinvointi, etuoikeudet, valta ja raha ovat vakio, johon jokaisella on pelkän olemassaolonsa perusteella yhtäläinen oikeus, eivät jotain, jota täytyy aktiivisesti tuottaa ja jonka määrä riippuu monimutkaisista vuorovaikutussuhteista eri asioiden välillä. Kysymys ansioituneisuuden ja tällaisten mittarien perusteella mitatun hyvinvoinnin välisestä suhteesta sivuutetaan kokonaan. Tähän liittyy myös (minun näkökulmastani) kyvyttömyys ymmärtää esimerkiksi asenteiden ja talouden dynamiikkaa. Mielestäni kirjassa esiintyvä usko, että valtion pakkotoimilla, kiintiöillä ja sanktioilla voidaan luoda aitoa arvostusta ja prestiisiä, on harhainen.

Ne sorkkivat demokratiaa!

Orwellilainen uuspuhe ei ole ainoa totalitarismiin viittaava piirre kirjan artikkeleissa. Median vastuuta korostetaan kovasti, ääneenlausumattomana implikaationa pidättäytyminen vastuuttomasta kirjoittelusta. Ottaen huomioon rasismikäsityksen laajuuden ei ole mielestäni liioiteltua huolestua sananvapauden puolesta. Kirjassa pannaan hyväksyvästi merkille positiivinen kehitys: “Studies are now beginning to revocer, for example, how the changing ideas and political agendas of 'assimilation', 'multiculturalism' and 'anti-racism' have informed the development of TV representations across the years (Daniels and Gerson 1989; Pines 1992; Daniels 1994; Ross 1996; Bourne 1998) as well as those of the press (Wilson and Gutierrez 1995) and cinema (Shohat and Stam 1994). The influence of 'liberal' TV producers (Seymour-Ure 1974; Braham 1982) as well as 'responsible' newspaper journalists and newspapers (Paletz and Dunn 1969) have also been observed to have contributed to , respectively, the downplaying of white racist fears and the selective curbing of sensational press treatments of civil disorder.” Suomen valtamedian maahanmuuttaja- ja monikulttuuriaiheiden käsittelyä seurannut ymmärtänee, mitä tämä tarkoittaa selkokielelle käännettynä.

Valistusta vastaan hyökätään useassa kohdassa, pitkällisimmin John Fiske artikkelissaan White Watch. Hänen mukaansa postmodernius on korvaamassa Valistuksen arvot, ja olemme keskellä muutosprosessia. Hän puhuu pitkään Foucaultia lainaten totuuden suhteellisuudesta ja moninaisuudesta. Valistuksen erheisiin kuuluu paitsi käsitys totuuden olemassaolosta, myös absoluuttisesta oikeudenmukaisuudesta sekä sen 'asosiaalinen rationaalisuus'. Sama tulee esiin implisiittisemmin kirjan pelottavimmissa ja viimeisessä luvussa.

Charles Husbandin artikkeli Media and the public sphere in multi-ethnic societies esittelee monikulttuuriselle yhteiskunnalle soveltuvan uuden 'erilaistettujen kansalaisuuksien' demokratian mallin. Koko lukua leimaa vankka usko sosiaaliseen insinöörityöhön utopian rakentamisessa – jotakin, joka jo sinänsä saa niskakarvani nousemaan pystyyn. Young (1989) and Kymlicka (1995) (ilmeisesti erikseen) ovat kehittäneet kansalaisuusmallia, jossa tunnustetaan yksilön oikeuksien lisäksi vähemmistöjen oikeudet ryhmänä. Heidän mukaansa tällainen ei ole ristiriidassa perinteisten länsimaisten kansalaisoikeuksien kanssa. Kymlickan määritelmän mukaan Suomi on 'polyetninen' valtio – kulttuurinen diversiteetti on seurausta vähittäisestä maahanmuutosta ja on tapahtunut melko äskettäin historiassa. Keskityn siksi tähän tyyppiin (toinen tyyppi, monikansallinen valtio, ei ole Suomen kannalta relevantti). “Polyetniset oikeudet” velvoittavat valtiota rahoittamaan uskonnollisia ja kulttuurisia käytäntöjä, jotka eivät tulisi toimeen pelkillä markkinamekanismeilla. “Indeed, polyethnic right may include legislation which seeks to prevent the cultural and identity concerns of minority ethnic groups being marginalized or suppressed by the deliberate, or unthinking, discrimination of the majority ethnic population within the country”.

Kulttuurinen pluralismi on jo jonkin aikaa hyväksytty kodin yksityisissä oloissa, mutta nyt sen pitäisi näkyä myös julkisissa instituutioissa. 'Kansakunnan edun' ja 'isännän ja vieraan' diskurssi ovat olleet syyllisiä kulttuurisen pluralismin rajoittamiseen. Lojaalius valtiota kohtaan ei riipu jaetusta kansallisesta identiteetistä - “Switzerland alone is an adequate demonstration of this fact”.

Mitä nämä polyetniset oikeudet sitten ovat? Tärkein ja eniten käsitelty on Husbandin mukaan “right to communicate”. Husband mainitsee Mbayen (1986) jaottelun ensimmäisen ja toisen polven ihmisoikeuksiin. Ensimmäisen polven oikeudet “are based on the principle of liberty, whereas economic, social and cultural rights derve from the principle of equality”. Ensimmäinen tarkoittaa, että valtio ei saa estää ihmisiä toteuttamasta oikeuksiiaan, jälkimmäinen taas, että se tarjoaa heille konkreettisia mahdollisuuksia niiden toteuttamiseen. Mbaye esittää kolmannen sukupolven ihmisoikeuksia, jotka perustuvat ihmisten ja valtioiden väliseen solidaarisuuteen. Oikeus kommunikoida olisi tällainen oikeus. Husband kuitenkin varoittaa tähän ajatteluun liittyvästä vaarasta: “...a great deal of the contemporary debates around freedom of speech or the challenge to hate speech is all too frequently carried out within a myopic and egotistical first generation rights discourse. To caricature it, this often takes the form of a simplisistic but robust assertion that 'I will not have my rights of utterance constrained'. Translated into a broader communication policy these sentiments reduca a right to communicate to a unidirectional interpretation of first and second generation rights as a license to encode and decode, transmit and receive, on your own terms. This radical individualism is inconsistent with a society's ability to sustain a respect for diversity, sustained through differentiated citizenship. This self-centered, egotistical and hence ethnocentric, approach to communication is not open to learning, is not concerned with dialogue and reciprocal exchange; rather it commodifies communicative acts as personal exploitation of a resource – communication.” Jälleen selkokielelle käännettynä tämä on selvä hyökkäys sananvapautta vastaan. Sananvapautta saisi käyttää ainoastaan sosiaalisen utopian edistämiseen sitoutuneella tavalla, tavalla, jonka multikulturalistinen filosofia hyväksyy. “Such a perspective on communication is entirely inappropriate to the promotion of civility and inter-ethnic dialogue in multi-ethnic society.”

Husband esittää uutta oikeutta: oikeutta tulla ymmärretyksi. Miten hän tällaisia oikeuksia voisi jaella? Miten hän voisi pakottaa ketään ymmärtämään ketään toista? Hän sanoo kyseenalaistavansa ihmisoikeuksien julistuksen individualismin ja ehdottaa tilalle African Charter on Human and People's Rightsin solidaarisuuteen ja yksilön yhteisöä kohtaan tuntemaa vastuuseen perustuvaa, “oikeuksien essentiaalisesti sosiaalista ja kollektiivista luonnetta korostavaa”, mallia. “The Right to be Understood would place upon all a duty to seek comprehension of the other. The right to be understood qualifies the right to communicate by rejecting and condemning egocentric and ethnocentric routines of engaging with the communicative acts of others.” Tai: “It asserts that all must accept the burden of trying to understand, and as such is consistent with the communicative opennes and curiosity implicit in models of intercultural communication.” Minulle nämä lainaukset eivät jätä kahta kysymystä. Tällaisen mallin ajajat ovat vapauden, ajatuksen ja sanan vapauden, vihollisia. Pidemmälle päässessään varsin mahdollisesti muunkin vapauden vihollisia.

“The necessary fundamental recognition that a society is irretrievably multi-ethnic must render majority self-interest, and the attendant complacent hypocricy in denying equitable citizenship status to all, a condition whose days are numbered. The period of transition may, however, be uncomfortable to many.” Aivan selväksi ei käy, mistä tämä väistämättömyys tulee, keille kaikille (joka ikisell halukkaalle?) kansalaisuus pitäisi antaa ilmoitusasiana, ja miksi tämän näkemyksen kyseenalaistaminen on tekopyhää.

“In effect the politics of difference insists that in recognizing my difference, if you wish to treat me equally you may have to treat me differently. This is of course entirely compatible with the adoption of differentiated citizenship and the application of differentiated group rights.” Kovin on abrastaktia. Mitä “tasa-arvoisuus” silloin enää on? Missä suhteessa saa olla erilainen? Mikä on oikein ja väärin, tuomittavaa ja sallittua?

Kirjoittajakin sentään noteeraa mieleen nousevat ilmeiset kysymykset: “The difficulty may arise when an ethnic group's definition of itself incorporates prejudicial views of outgroups or restricts the individual freedoms of members of its own ingroup. For such a group their use of dedicated ethnic media may constitute propaganda machine for their own intolerance.” Vastaus on kuitenkin varsin heppoinen: “..rightly addresses the question of how shall we tolerate intolerant minorities. The answer is in essence, as we would intolerant majorities: we would not.” Puuttumatta nyt siihen, että näin ei näytä käytännössä käyvän, “erilaistetut kansalaisoikeudet” antaisivat vähemmistöille runsaasti valtaa päättää omista asioistaan sisäisesti. Entä, jos niitä ei enää kiinnostakaan kysyä meiltä (keneltä “meiltä”, sitäpaitsi?)? Mitä tämä merkitsisi esimerkiksi Euroopan musliminaisten oikeuksille, joiden kanssa jo nyt on vaikeuksia, joista puhuminen on poliittinen tabu? Samoin tuota yksilön vastuu yhteisölle-eetosta voidaan käyttää juuri heitä ja heidän kaltaisiaan vastaan.

Kylläpä nyt vituttaa

Kammottavaa ei sinänsä ole se, että tällaistakin on yliopistossa (vaikkakin mielestäni tuo on parhaimmillaan politiikkaa ja hypoteettista ajatusleikkiä ja pahimmillaan kultinomaista uskonnollisuutta, ei tiedettä). Pitäisihän yliopiston olla keskustelun ja teoriamuodostuksen tyyssija. Kammottavaa on se, että tämä on täysin kirjoittajien termejä käyttääkseni hegemoninen diskurssi näissä asioissa, jotka koskevat ratkaisevalla tavalla meidän kaikkien tulevaisuutta. Tätä ei esitellä yhtenä näkökulmana demokratiaan ja monikulttuurisuuteen, vaan tieteellisenä konsensuksena. Kaikki se äärettömän kiehtova tieto, mitä aivotutkimus ja tutkimus ihmisestä biologisena olentona tuo koko ajan vauhdilla lisää, suljetaan ajatusrakennelmia uhkaavana kokonaan ulkopuolelle. Lisäksi kaikessa “kriittisyydessään” suuntauksen omia perusaksioomia ei saa kritisoida. Kritiikki torpataan moraalisin perustein, ei tieteellisin tai loogisin.

Tätä opiskelevat journalistit (ja sen huomaa). Täältä valmistuvat he, joita siteerataan asiantuntijoina monikulttuurisusasioissa. Nämä ihmiset vaikuttavat virkamiehinä päätöksenteossa ja lakien valmistelussa. He päättävät siitä, kenelle annetaan rahaa tutkimukseen ja kenen ääni pääsee kuuluviin.

Tunnen voimatonta raivoa. Vastassa on kokonainen vuosikymmenien akateeminen perinne, loputon suo. Sen edustajat ovat kaiken lisäksi kysymysten kiertämisen, uuskäsitteiden, sanojen tarpeenmukaisen ad hoc-määrittelyn ja moraalisten manööverien mestareita. Minä olen vain yksi haavoittuva ja uupuva ihminen, joka haluaisi hiukan pluralismia ja kyseenalaistamista alalle. Yhdysvalloissa ja Britanniassa on sentään vastapainona konservatiivisia ajatushautomoja, valtamedioita ja intellektuelleja. Täällä on vain internet.

No, kirjoittelen taas lisää

Lotta Roti

P.S. Loppukevennys

Ettei nyt vallan synkistelyksi menisi, siteeraan absurdeinta lukua, John Fisken White watchia. Siinä kuvataan, miten media legitimoi rasistisesti nykyaikaisen informaatioteknologian käytön mustien valvomiseen ja hallintaan tai jotain.

Lewinski-skandaalin aikana Bill Clintonia “kohdeltiin kuin Mustaa miestä” (Fiske on niitä, jotka kirjoittavat Black). Clinton was 'niggerized'. Hänen käytöksensä alistettiin intensiivisen, suhteettoman ja epäreilun valvonnan alle. Hänen seksuaalisuudestaan tuli julkista, koska sitä pidettiin uhkana sosiaaliselle järjestykselle, ja hänen seksuaalisuuttaan käytettiin keinona hänen tuhoamiseensa.

Samoin on kohdeltu Clarece Thomasia, Marion Barrya, Mike Tysonia, Rodney Kingia ja O.J. Simpsonia. Clinton oli Mustin presidentti ikinä, ja siksi monet valkoiset eivät pitäneet hänestä.

Rikosuutisissa, erityisesti huumeita koskevissa, on liian usein kuvia mustista nuorista miehistä. Meidän valkoisten pitäisi mennä syvälle itseemme ja kysyä, ajattelemmeko koskaan mustia yhdessä seksin, huumeiden ja rikollisuuden kanssa.

10 kommenttia:

Vasarahammer kirjoitti...

Täytyy sanoa, että olen lievästi järkyttynyt, jos tuota postmodernia sontaa opetetaan yliopistossa totuutena.

Siitä en varsinaisesti ole yllättynyt, että oppi tulee Amerikasta. Ymmärrän kyllä paremmin, miksi David Horowitz taistelee yliopistoissa tapahtuvaa poliittista indoktrinaatiota vastaan.

Suomessa ei tajuta, että Frankfurtin koulukunta on saastuttanut amerikkalaiset yliopistot vähän samalla tavalla kuin taistolaiset aikanaan mädättivät suomalaiset opinahjot.

Minusta tuo kuulostaa yhtä tieteelliseltä kuin skientologia sillä erotuksella, että skientologia on uskontoa ja bisnestä eikä sillä ole tieteen statusta.

Ironmistress kirjoitti...

Juuri tästä syystä ruukinmatruuna ei pidä humanisteja yhtään minään - ja ruukinmatruuna toteaa olevansa vain paljon lukenut amis mutta ei tippaakaan sivistynyt. Hänellä on luonnontieteellinen koulutus mutta ei sivistystä.

Ruukinmatruunalle se, että ihminen osaa hitsata luokat, merkitsee arvostusskaalassa paljon enemmän kuin tohtorinhattu valtsikasta.

Miksi sivistyä kun samalla vaivalla voi hankkia ammattitaidon?

Matias Turkkila kirjoitti...

Standardiselitys humanismin valinnalle lienee se, että humanisti osaisi kyllä halutessaan hitsata, mutta hitsari ei halutessaan osaisi humanisoida. Sitä tehdään, mihin taidot riittävät. Mitä enemmän metatasoja saa itsen ja reaalimaailman väliin, sen parempi. Alemmalle osaamisen tasolle hyytyminen merkitsisi mentaalisella ykkösvaihteella ajamista. Ei niin tehdä, täysillä pitää päästellä.

Aivan sama lienee tosin se, onko mielen syövereissä syntyneistä sykkyröistä mitään hyötyä. Ehkä on, ehkä ei. Hitsarin voi tosin olla vaikea spekuloida sillä, onko Hilbertin avaruuksissa tapahtuneista kompleksioperaatioista hyötyä vai ei.

Ruukinmatruuna lienee joskus pohtinut ihmisarvon käsitettä. Ja arvatenkin myös ihmishyödyn käsitettä. Mielenkiintoista on, voiko näitä kahta asiaa laskea (edes teekkarimatikalla) yhteen. Vaikka näin:

Ihmisen absoluuttiarvo = ihmisarvo + ihmishyöty

Ihmisarvo on - jos Kantiin ja kumppaneihin on uskominen - vakio. Ihmishyöty on tarkastelijasta riippuva skalaariarvo, välillä miinusääretön-ääretön.

Asetetaankin kysymys: kuinka pahasti ihmishyödyn pitää mennä pakkaselle, jotta ihmisen absoluuttiarvo menisi myöskin pakkaselle? Esimerkkitarkasteltavaksi voi ottaa vaikka Saddamin. Hänen absoluuttiarvonsa katsottiin ilmeisesti hyvin suureksi negatiiviseksi luvuksi, koskapa kannatti nähdä niin paljon vaivaa hänen poistamisekseen kartalta maailman.

Vasarahammer kirjoitti...

Tämä Ronald Reagan -sitaatti pätee näihin postmodernisteihin täydellisesti:

"It's not that liberals are ignorant. They just know so much that isn't so."

Neuvostoliitossa yksi pakollinen oppiaine oli Marxismi-Leninismin teoria. Vähän samanlaisesta teoriasta on tässäkin kyse.

Marxismi-Leninismissä kaikki ilmiöt yritettiin sovittaa luokkataistelun sapluunaan. Samalla tavalla nykyisessä postmodernissa diskurssissa yhteiskunnalliset ilmiöt selitetään valtasuhteiden ja niihin liittyvän syrjinnän kautta.

Ei ole väärin, jos on sitä mieltä, että postmoderni maailmankuva on hyvä. On sen sijaan väärin yrittää pakkosyöttää sitä ihmisille ainoana oikeana totuutena ja vaientaa kriittiset äänet.

Mika kirjoitti...

Kyllähän sen kaikki tietävät, että tietyt oppiaineet yliopistoissa ovat täysin "vasemmistolaisia". Se johtunee siitä, että viime vuosikymmeninä yhteiskunnalliset kysymykset ovat kiinnostaneet etenkin vasemmistolaisittain ajattelevia ihmisiä. Kun laitoshenkilökunta professoreita myöten vivahtaa punaiseen, se tietenkin heijastuu myös opetukseen ja oppimateriaalin valintaan.

Täysjärkistä aikuista ihmistä tuskin pystyy aivopesemään propagandalla, mutta siinä mielessä tällä on vakavat seuraukset, että monet toisinajattelevat opiskelevat hakeutuvat pois "punaisista tiedekunnista" joko karttamalla niitä jo opiskelupaikkaa valittaessa, tai lopettamalla opiskelunsa. Tämän seurauksena valmistumisvaiheessa jäljellä on vain sellaista ainesta, joka hyväksyy opetetun propagandan ja ajattelee itse samalla tavalla. Kun nämä ihmiset sitten hakeutuvat alalleen virkamiehiksi, on selvää, että jälki on sen mukaista.

riikka kirjoitti...

Käsitys avoimesta tai vaanivasta politiikasta yliopiston opetustarjonnan takana on varmasti osin oikea. Toisaalta tenttikirjoista sopiminen ja luentokurssien suunnittelu saattavat toimintoina olla hyvinkin välinpitämättömiä, oleellisista seurauksistaan huolimatta tyhjänpäiväisiä toimituksia. Lukukausittain pidetään yksi suunnittelukokous, jossa henkilökunta saa sanoa (jos jaksaa, tutkimukseltaan ehtii tms.) mielipiteensä kirjoista. Linjaprofessori saattaa pitäytyä vanhassa tai ehkä muuttaa yhden kirjan sinne tänne. Kukaan muu todennäköisesti ei ole lukenut edes ko. kirjan takakantta, joten keskustelua ei synny. Ja mitä sillä on väliäkään, ei opetus kiinnosta juuri ketään. Virkoihin kuuluva luennointipakko (useimmille se on nimenomaan työtä haittaava pakko) täytetään yhtä kepeästi: mistä nyt kukin haluaa puhua, puhukoon. Ei ole takuuta eikä palautusoikeutta. Erikseen ovat tietysti yleensä massaluentoina suoritettavat professorien pitämät johdannot. Valtsikassa nämä tuntuvat rakenteeltaan muuttuvan ainoastaan, jos professori muuttuu.

Ja sitten kuulijakunta, siis opiskelijat. On erittäin harvinaista, että studentit kommentoivat, kritisoivat tai edes vaativat keskustelua saamansa opetuksen tai lukemiensa kirjojen suhteen. Valtiomme periaatteet tehdä kaikista maistereita ja melkein kaikista tohtoreita ovat väistämättä vaikuttaneet myös opiskelijamassan rakenteeseen. Miten opiskelija, jonka kyvyt/kiinnostukset/intressit kohtaavat vain harvoin mitään muuta kuin maisteriputken pehmeitä seiniä, voisi nousta lukemiensa kirjojen yläpuolelle.

Gradua aloittava kiitettäviä tenttituloksia saanut opiskelija kysyi minulta viime viikolla, että "riittääkö gradun aineistoksi vain faktatietojen kerääminen". Faktatietojen kerääminen? Sitä se yliopisto taitaa olla.

Matias Turkkila kirjoitti...

Mika, nuo asiat voivat olla aikuisille selviä, mutta tulevaa akateemista uraansa pohtiville abeille vähän vähemmän selviä.

On muuten kohtalaisen kornia, että teologinen tiedekunta - jonka pitäisi opettaa uskontoa - käsittelee uskonnollista aihettaan tieteellisesti, kun taas harmillisen suuri osa humanistisen tiedekunnan instansseista käsittelee tieteellistä aihettaan uskonnollisesti.

lotta roti kirjoitti...

Luin juuri tenttikirjan, jossa otettiin kantaa yhteiskunnalliseen asiaan (kysymyksessä oli kansalaisjournalismi, Yhdysvalloissa akateemikkojen aloitteesta syntynyt journalistinen filosofia, jonka tarkoitus oli virvoittaa demokratiaa, edistää osallistuvaa kansalaisuutta ja haastaa lehdistö palvelemaan tätä kehitystä). Kuitenkin se soveltui mielestäni yliopistossa luettavaksi, toisin kuin tuo tässä kirjoituksessa kommentoimani puoliuskonnollinen teos.

Miksi? Kirjoittajat esittivät *perusteluja* mielipiteilleen, ja osoittavat selkeästi, milloin kysymys on mielipiteestä, milloin tutkitusta faktasta ja milloin oletuksesta tai toivomuksesta. He argumentoivat puolesta ja vastaan, käsittelevät kiihkottomasti niiden näkemyksiä, jotka ovat heidän kanssaan eri mieltä ja yleensäkin pidättäytyvät moraalisen oikeaoppisuutensa julistamisesta. Tuossa Ethnic minorities-kirjassa ja vastaavissa esitetään aivan pokkana tosiasioina pelkkiä itse konstruoituja uskomuksia tai käsiterakennelmia eikä perustella väitteitä mitenkään muuten kuin korkeintaan moraalisesti ("eri mieltä olevat ovat väärässä, koska he kannattavat rasismia toisin kuin me. Ai miten niin kannattavat rasismia? Koska me sanomme niin! Ja jos haluat lisätodisteita, olet heidän puolellaan ja siis rasismin kannattaja!") Minusta tuollainen ohjelmajulistus ei kuuluisi yliopistoon. Samoin tosiasiaväitteiden pitäisi perustua johonkin verifioitavaan, perusteltuun tai tutkittuun aineistoon eikä itse keksityn käsitehäkkyrän ymppäämiseen sopivasti valikoituihin faktoihin. Edelleen metodien pitäisi olla avoimia tieteenfilosofiselle kritiikille. Olen vähän ajatellut kirjoittaa yliopiston rehtorille ja kysyä häneltä virallista selitystä sille, että yliopistossa harrastetaan tällaista. Ei yliopiston pitäisi opettaa opiskelijoille, *mitä* heidän pitää ajatella. Sen pitäisi opettaa *miten* ajatella ja miten vakuuttaa muut ajatuksistaan.

Matias Turkkila kirjoitti...

Lotta ja VasaraVasara (ja miksei kaikki muutkin), tätä asiaa on vähän hankalaa lähteä purkamaan. On tietenkin totta, että on käsittämättömän ärsyttävää lukea Ideology-fontilla kirjoitettua oppikirjaa, etenkin, jos kirjan perusprinsiipit ovat omien ajatusrakenteiden kanssa täydellisessä ristiriidassa.

Opiskele näennäistiedettä, niin saat eteesi näennäismateriaalia jota näennäistentittyäsi saat näennäisarvosanoja.

Mutta silti. Vaikka on tapana automaattisesti heittää roskikseen kaikki, mihin lätkäistään "näennäis"-leima, niin jatketaan ajatusrataa hieman pidemmälle. Jos oppiaine on monikulttuurisuus, niin kyseessähän on mitä parhain näytekappale human-made-oppiaineeseen, ja vieläpä täysin mentaaliseen sellaiseen. Jos näin on, niin eikö ole silloin oikein ja kohtuullista, että sisältä on mutua? On toki eri asia, onko sisältö yhden ihmisen tuottamaa mutua vaiko jotain muuta.

Toisaalta, mitä on faktatieto? Mitä on mututieto? Onko tutkittu tieto faktatietoa? Entä onko tutkimus, jossa on tutkittu tuhannen ja yhden peruspertin ja -pirkon mututietoa, faktaa? Ei ole ja on.

Ei ole, koska tilastotieteellisin menetelmin analysoitu massamutu on edelleen pelkkää mutua.

Toisaalta on, koska kuten uskonnoissa, uskomuksien vaikutukset reaalimaailmaan eivät riipu siitä, onko uskon perusta oikeasti totta vaan siitä, uskovatko ihmiset niihin uskon peruspilareihin ja toimivatko he niiden mukaisesti.

En muista, missä kaikissa lastenelokuvissa on tämä teema: "Jos uskot johonkin oikein kovasti, siitä tulee totta." Todennäköisesti aika monessa. Näin todella käy, mutta eri tavalla kuin luulisi. Siitä, mitä toivotaan, ei tule totta. Uskosta itsestään tulee totta. Ja se on uskojan kannalta sama asia kuin alunperin haluttu tavoite.

Ehkä monikulttuuriopinnoissakin on kyse samasta asiasta. Ei sillä ole väliä, onko monikulttuurisuus järkevää, toimivaa, hyödyllistä vaiko jotain muuta. Tämä on makroluokan ongelma, ja täysin irrallaan siitä, miten mukavasti tai epämukavavasti yksittäinen toimija voi monikulttuurisuuden peuhamaassa temmeltää.

Valitettavasti täytyy omalta osaltani todeta (ja tämä on sitten todella henkilökohtainen mielipide, jonka perustelut eivät mahdu yhteen postaukseen), että monikulttuurisuus näyttää olevan harvinaislaatuisen tarkoitushakuinen ja monin osin valheellinen ideologia. Tällä en halua erityisesti leimata ideologian kannattajia, koska he eivät ideologian ja reaalimaailman välistä ristiriitaa välttämättä tiedosta. Ideologinen uskohan (jumaluskojen ohella) on ihmisille kehittynyt - jotta voisi hyväksyä ajattelunsa perusteeksi mahdottoman kautta järjettömän.

Riikalle vielä: ehkä tämä Lotta nyt ei ole aivan tyypillinen opiskelijan"taimi". Vai onko kovinkin tyypillistä, että opiskelija aloittaa tiettyyn aihealueeseen tutustumisen, vittuuntuu, kirjoittaa pitkän kritiikin ja sitten vielä harkitsee kanssakäymistä rehtorin kanssa?

Sanoisinpa, että tässä meillä on käsissämme out-of-the-box ajattelua parhaimmillaan. :)

lotta.roti kirjoitti...

"Mutta silti. Vaikka on tapana automaattisesti heittää roskikseen kaikki, mihin lätkäistään "näennäis"-leima, niin jatketaan ajatusrataa hieman pidemmälle. Jos oppiaine on monikulttuurisuus, niin kyseessähän on mitä parhain näytekappale human-made-oppiaineeseen, ja vieläpä täysin mentaaliseen sellaiseen. Jos näin on, niin eikö ole silloin oikein ja kohtuullista, että sisältä on mutua? On toki eri asia, onko sisältö yhden ihmisen tuottamaa mutua vaiko jotain muuta."

Ongelma on, että tämä(kin) kirja esittää jatkuvasti mitenkään perustelemattomia tosiasiaväitteitä. Monikultturismia olisi aivan mahdollista tutkia filosofisesti, ajatusrakennelmana, eikä minulla sitä vastaan mitään olisikaan. Tällainen, jossa se kuitenkin jatkuvasti ottaa kantaa empiiriseen maailmaan perustelematta ja suljettuna kritiikiltä, on epätieteellistä.

"Toisaalta, mitä on faktatieto? Mitä on mututieto? Onko tutkittu tieto faktatietoa?"

Tieteenfilosofisten periaatteiden avullahan yritämme päästä mahdollisimman lähelle oikeaa tietoa, joka on riippumaton tarkkailijasta ja tulkinnasta. Tämä on samanlainen kysymys kuin journalistin objektiivisuus. Täydellinen objektiivisuus on mahdotonta - mutta se ei ole mikään syy olla pyrkimättä objektiivisuuteen ja pitämättä sitä ihanteena. On iso ero siinä, tekeekö huolellisen ja metodisesti moitteettoman empiirisen tutkimuksen (tai konstruoi hyvin perustellun, kritiikille avoimen teorian tai argumentin) ja siinä, että keksii itse hienon nelikentän ja väittää sen kuvaavan todellisuutta ilman sen kummempia perusteluja.

"Valitettavasti täytyy omalta osaltani todeta (ja tämä on sitten todella henkilökohtainen mielipide, jonka perustelut eivät mahdu yhteen postaukseen), että monikulttuurisuus näyttää olevan harvinaislaatuisen tarkoitushakuinen ja monin osin valheellinen ideologia. Tällä en halua erityisesti leimata ideologian kannattajia, koska he eivät ideologian ja reaalimaailman välistä ristiriitaa välttämättä tiedosta. Ideologinen uskohan (jumaluskojen ohella) on ihmisille kehittynyt - jotta voisi hyväksyä ajattelunsa perusteeksi mahdottoman kautta järjettömän."

Kannattajissa on kyllä ihan oikeita oman edun pyytäjiä, valehtelijoita ja harhaanjohtajiakin.