Keksi kerran, kokeile kaikkeen

Pienillä lapsilla on vinkeä tapa kokeilla juuri oppimiaan uusia taitoja kaikkeen käsillä olevaan. Jos infantti on juuri oppinut piirtämään, hän yrittää piirtää paperiin, sanomalehteen, pöytään, tuoliin, seinään, veteen ja ilmaan. Ja miksei yrittäisi? Mistä mukelo voisi kokeilematta tietää, ettei kynän jälki pysy vedessä?

Sama kaava toistuu, kun muksu oppii kiipeämään. Hän kiipeää ensin tuolille, sitten pöydälle. Seuraavaksi aidalle, kiipeilytelineelle, auton päälle, puuhun, tikkaille, katoille, sähköpääkeskuksiin, karhuaitausten aidoille ja moottoriteiden silloille.

Hän kiipeää kaikkialle, mihin on mahdollista kiivetä, pohtimatta sen kummemmin sitä, onko kiipeilyjalan alla olevan asian päälle järkevää kiivetä. Joskus on. Joskus ei. Yrityksen ja erehdyksen kautta on pienen taapertajan pakko maailmassa edetä.

Katoaako moinen ratkaisumenetelmä lapsen kasvaessa? Yrittävätkö aikuiset (eivät niinkään ratkaista ongelmiaan vaan) luoda uusia toimintatapoja ja suhteellista etua sillä, että he kokeilevat sokkona erilaisten toimintatapojen sekä fyysisten objektien välisiä vuorovaikutuksia?

En malta olla lainaamatta Scriptan vieraskirjan nimimerkkiä Nikopol, joka laukoo: "Ja olen sitä mieltä että homojen osuuden esiin kaivaminen ja korostaminen jokaisessa mahdollisessa yhteydessä on älytöntä." Häntä komppaa Sivusta seuraaja: "Minkä helvetin takia sitä homoilua pitää väkisin vääntämällä tunkea joka paikkaan?"

(Lienee turvallista sanoa, että näiden esimerkkien homo-määreen tilalla voisi käyttää jotain muuta päivän muotisanaa, vaikkapa "maahanmuuttaja" tai "vihreä nuori" tai "romanialainen katumuusikko" tai "jakkupukuinen nuori nainen".)

Aikuiset lienevät jossain määrin lasten kaltaisia, koskapa aikuisissa asustava yhteiskunnallinen parviäly (ja sen ajoittainen puute) näyttää yllättävän hyvin heijastelevan pilttien "keksi kerran, kokeile kaikkeen"-strategiaa. Esimerkit ovat niin ilmeisiä, että tekisi mieli jättää ne tähän kirjoittamatta, mutta koitetaan nyt silti..

Yhteiskunta keksii sille ennalta tuntemattoman asian: afrikkalaisen työntekijän. Uusi juttu, ha-haa! Seuraavaksi yhteiskunta yrittää hyödyntää kautta soveltaa kyseistä keksintöä kaikkeen, mitä entuudestaan tunnetaan. Kokeillaan, soveltuuko objekti Elovena-neidoksi, aitajuoksijaksi, kuorolaulajaksi, alikersantiksi, ala-asteen opettajaksi, LVI-työntekijäksi, presidentiksi, piispaksi tahi muunlaiseksi kansakunnan henkiseksi johtajaksi.

Ja aivan kuten kaikki maitolaiturit eivät sovellu pikkupoikien kiipeilytelineiksi, eivät kaikki mieleentulleet sovelluskohteet saa erityistä lisäarvoa siitä, että niitä toteuttaa afrikkalainen työntekijä tai homo tai maahanmuuttaja tai vihreä nuori tai romanialainen katumuusikko tai jakkupukuinen nuori nainen. En tietenkään sano, ettei erityistä lisäarvoa VOISI TULLA - tota kai sitä voi - mutta sanon, että kun soveltuvuus on kerran tullut kokeiltua, pitäisi sovelluksen tulos tallentaa muistipankkiin ja ottaa siitä tulevaisuudessa opiksi. Jos tulee pelkkää turskaa ja turpakeikka, niin sitten pitäisi ehkä kokeilla jotain muuta.

Näin siksi, koska jos yhteiskunta (sama pätee itse asiassa yksilöön) ottaa käyttöön toimintatapoja, jotka se tietää huonoksi, se petaa samalla omaa tuhoaan. Kehityksen ja kehittymisen hinta on jatkuva muutos. Jos valitsee vanhan tavan, on valinnan oltava perusteltu. Jos valitsee uuden, on oltava kohtalaisen varma siitä, että tapa on parempi kuin vanha. Jos näin tekee, voi jatkossakin säilyttää mahdollisuuden valintoihin. Itsensä tahallaan tai typeryytensä vuoksi riuduttaneet tulevat yleensä pelanneeksi itseltään vaihtoehdot pois.