Edellinen kirjoitus käsitteli työministeri Tarja Cronbergin sähläämistä henkilötietolain suhteen. Tämä sille suoraa jatkoa.
Scriptan vieraskirjan nimimerkki MW huomautti työministeri Tarja Cronbergille sekä hänen erityisavustajalleen Elina Moisiolle ministerin aikaisemmin lausumasta laittomasta kehoituksesta seuraavansisältöisellä viestillä:
-----Alkuperäinen viesti-----
Lähettäjä: Mxxx Wxxx
Lähetetty: 04.09.2008 22:46:00
Vastaanottaja: Mxxx Wxxx;Cronberg Tarja TEM
Kopio: Moisio Elina TEM
Aihe: Cronberg: Henkilöstön monimuotoisuus on vahvuus yritykselle
Ministeri varmaan tietää, että työnantajalla _ei ole oikeutta_ (henkilötietolain 22.4.1999/523 [1] 3. luku §11) udella työntekijöidensä seksuaalisesta suuntamisesta, vakaumuksista jne.
Olettehan te melkoinen asiantuntija. Aika vahva yritys silti. Nämä tiedothan teitä kiinnostaisivat, "sopiviin tarkoituksiin"?
Erotkaa, olkaa hyvä. Työministerillä pitäisi olla alkeistiedot työelämän perussäännöistä. Erotkaa, olkaa hyvä.
No, tuli Kliitoksia ja Syysterveiset.
Ministerin erityisavustaja Moisio vastasi MW:lle seuraavasti:
Kliitokset palautteestasi.
Pahoitteluni, että ministerin puheesta jäi väärä käsitys elämään. Missään nimessä työnantajalla ei ole oikeutta asian tutkimiseen, kuten totesit. Olisi hyvä, jos työnantaja osaa arvostaa ihmisten erilaisuutta. Moninaisuus ja esimerkiksi erilaisuus on hyvä myös huomioida henkilöstöpolitiikassa.
Syksyterveisin
Elina Moisio
Erityisavustaja
Moisio ei tietenkään ottanut kantaa ilmeiseen laittomaan kehoitukseen, vaan edelleen painotti, että työnantajan on hyvä arvostaa erilaisuutta, jonka olemassaoloa hän ei saa lain mukaan tutkia tai kysyä. Toisessa viestissä Moisio vielä jatkoi:
Viesti : Ohjaisin lukemaan seuraavan tutkimuksen (joka viitteenä löytyy www.monikko.net sivustolta):
Rutherford ja Ollereanshaw (2002): The business of diversity. how organisations in the public and private sectors are integrating equality and diversity to enhance business performance. Schneider-Ross. Heidän tutkimistaan organisaatiosta 80 prosenttia oli sitä mieltä että hyvien monimuotoisuutta tukevien käytäntöjen ja taloudellisen suoriutumisen välillä on yhteys. Ja että siitä on taloudellisia hyötyjä.
Samaan päätyvät Moisio ja Martikainen tutkimuksessaan Kykyjen Mosaiikki (2006), jonka löydät www.monikko.net ja väestöliiton sivuilta. Olen itse tätä asiaa tutkinut ja tuon tutkimuksen lähdeluettelosta löytyy muita tutkimustuloksia aiheesta.
Yst. Terv.
Elina Moisio
Erityisavustaja
Vaikken olekaan alkuperäisen sähköpostikeskustelun alkuperäinen osapuoli, haluaisin kiinnittää huomiota ministerin erityisavustajan mainitsemiin tutkimuksiin. Tutkimuksista jälkimmäinen - Kykyjen Mosaiikki - löytyy kokonaisuudessaan verkkojulkaisuna. Tutkimuksen ovat julkaisseet uskontotieteilijä fil.tri Tuomas Marttila sekä siis VTM Elina Moisio itse.
Ensin mainitun tutkimuksen tarkastelu on aavistuksen ongelmallisempaa, koska verkosta löytyy ainoastaan tiivistelmä. Siinä on kuitenkin enemmän kuin kylliksi. Jatketaan kohta yksityiskohdilla.
Moisio toteaa, että molemmat tutkimukset päätyvät samaan lopputulokseen, eli siihen, että "hyvien monimuotoisuutta tukevien käytäntöjen ja taloudellisen suoriutumisen välillä on yhteys. Ja että siitä on taloudellisia hyötyjä."
Kykyjen Mosaiikki perustelee (sivu 56) taloudellisen suoriutumisen sillä, että a) Rutherford ja Ollereanshaw sanovat omassa tutkimuksessaan niin sekä b) sillä, että tutkimuksessa käytetyt suomalaiset asiantuntijat sanoivat kysymyksessä 16a ja 16b niin. Kysymykset kuuluivat näin:
16A: Kaikki työpaikat ovat lähtökohtaisesti monimuotoisia, sitä ei vain osata tällä hetkellä hyödyntää tarpeeksi henkilöstösuunnittelussa ja johtamisessa. Tämän oivaltaminen tuottaisi taloudellista etua yritykselle. Monimuotoisuuden johtamisen käytännön toimenpiteet lisäävät yritysten tuottavuutta.
16B: Kaikki työpaikat ovat lähtökohtaisesti monimuotoisia, sitä ei vain osata tällä hetkellä hyödyntää tarpeeksi henkilöstösuunnittelussa ja johtamisessa. Tämän oivaltaminen tuottaisi taloudellista etua yritykselle.
Muita perusteluja ei taloudellisen suoriutumisen anneta. Mutta ketkä sitten toimivat tutkimuksen asiantuntijoina? Ketkä ovat riittävän kompetentteja tahoja lausumaan jotain siitä, mikä määrittelee julkisen ja yksityisen sektorin taloudellisen suoriutumisen niinkin pitkän ajan päästä kuin 2020?
Asiantuntijalista on vakuuttava. Talousneuvoja ovat antamassa mm. entinen ja nykyinen vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen ja Rainer Hiltunen sekä Vähemmistöasiain neuvottelukunnasta Tarja Rantala. Islam-apologeetta Isra Lehtinen. Stakesin pääjohtaja Vappu Taipale. Iranilaissyntyinen yhteisöpedagogi Melody Karvonen. Kirkon maahanmuuttajatyön sihteeri Marja-Liisa Laihia. Taatusti diverssi Kalle Könkkölä. Vammaisten ja vajaakuntoisten erityistyöllistämisen kysymyksiin erikoistunut Pasi Ylipaavalniemi. Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seura ETMU ry:n hallituksen jäsen Tuula Joronen. Sekä 14 muuta, joiden mielenkiinto eittämättä kohdistuu samaan ongelmatiikaan: miten saada firmat tuottamaan niin, että savupiiput hehkuvat punaisina euroja ja dollareita omistajilleen tuottaen.
Taloudellinen suoriutuminen on muuten suomennos "Business Performance":sta. Jos olisin itse lähtenyt tutkimaan tätä kompleksista aihealuetta, olisin kenties yrittänyt vähäisellä liiketoiminnallisella tietämykselläni ensin ymmärtää, mitä tämä asia oikein on, ja sitten yrittänyt dekonstruktoida taloudellisen suoriutumisen sen tyypillisiin osakomponentteihin. Voi toki olla niinkin, että valitsemani lähestymistapa olisi väärä. Jos ministeritason ihmisiä kauhun valtaan saava vähemmistövaltuutettu Rainer Hiltunen sanoo, että kyllä se diversiteetti rahavirtoja kasvattaa, niin mitäpä sitä turhaan pohdiskelemaan sitä, voisiko myös OLAP:lla, EAI:lla, ETL:llä, DW:llä, performanssi-indikaattoreilla, BSC:lla ja sen sellaisilla olla jotain vaikutusta talouteen ja sen menestymiseen tai menestymättömyyteen.
Elina Moisio saattaa ajatella erilaisella tavalla. Jos laittaa nimensä tutkimukseen, josta saadaan lopputulemana ulos tieto siitä, että monimuotoisuuden suosimisella ja taloudellisella suoritumisella on yhteys, ja esittää ainoana todisteenaan sen, että "ne muut sanoivat kysyttäessä niin", niin sanoisin, että aika heikolla pohjalla ollaan. Jos yksi, joka ei asiasta mitään tiedä, kysyy muilta yhtä tietämättömiltä, niin eipä tuosta kovin validia tieteellistä faktaa synny. Saati toistettavaa. Ikävää, koska tieteellisen tutkimuksen ehdoton perusedellytys on tulosten toistettavuus.
Vai olenko taas väärässä? Ehkäpä. Sillä onhan todennäköistä, että mikäli kahdeltakymmeneltäneljältä satunnaisesti valitulta maahanmuuttajien ympärillä tapahtuvasta loiskiehunnasta elantonsa saavalta kulttuurikoordinaattorilta kysyttäisiin, että "uskotteko, että diversiteetti auttaa yrityksiä vuonna 2020", niin tulokset voivat toden totta olla yhteneviä. "KYLLÄ AUTTAA! IHAN VARMASTI AUTTAA", kuuluisi kuin yhdestä suusta.
On huvittavaa, että Kykyjen Mosaiikki ei edes yritä muodostaa kausaali- tai korrelaatioketjua diversiteetin ja taloudellisen suoriutumisen välille. Kunhan tyydytään toteamaan, että "jokin yhteys on olemassa".
Ei olisi suurta murhetta, jos tällainen höpinä pysyisi Marttilan ja Moision omissa piireissä. Harmillisesti on kuitenkin niin, että samaa fiilissurffausta saadaan kuulla itsensä työministeri Cronbergin suusta. Työministeri, jolla pitäisi tietääkseni olla edes jonkinlaiset talouden perustiedot, ammentaakin oppinsa suojattinsa tutkimuksesta. Ja hupaisin osuus on vielä tulossa. Sen lisäksi, että Moisio on haastatellut muita syväuskovia, hän on käyttänyt Argumentoiva Delfoi -menetelmää (sivu 15) hypätäkseen haastateltaviensa kanssa vuoteen 2020 ja selvittääkseen, mikä on Suomen tila tällöin. On kuvaavaa, että haastatellut aikamatkaaja-"asiantuntijat" jättivät matkakertomuksensa anonyymisti (sivu 15).
Toinen mainittu tutkimus, Rutherford:n ja Ollereanshaw:n "The Business of Diversity" yrittää sentään edes vähän. Se on konsulttifirma Schneider-Ross:n kustantama hanke, jossa haastateltiin 140 julkisen ja yksityisen sektorin edustajaa. Tutkimuksen Excecutive Summary toimii itse asiassa upeana myyntipresentaationa. Diversiteetti johtaa useimmissa tapauksissa parantuneeseen kannattavuuteen, kustannussäästöihin, parantuneeseen palvelutarjontaan ja markkinointiin. Diversiteetin ainoana vikana tuntuu olevan se, ettei sitä ole vielä keksitty kaikkialla.
Kuulostaa hyvältä. Diversiteetin täytyy olla hyvä juttu.
En myöskään näe mitään eturistiriitaa siinä, että tällaiseen tutkimustulokseen päätyvän tutkimuksen kustantanut Schneider-Ross -yhtiö ilmoittaa missiokseen "..to provide expert guidance which enables our clients to accelerate the integration of diversity and inclusion into their organisations." Ei ollenkaan hullua. Paljon hullumpaa olisi ollut se, että diversiteetti-integraatiota ja inkluusiota leipätyökseen tarjoava yhtiö olisi tuottanut tutkimustuloksen jossa olisi todettu, että diversiteetistä ei ole hyötyä. Se olisi ollut aivan hullua. Ehkä siksi niin ei käynytkään.
Edelleen tämä asia hieman mietityttää. Oudointa on itselleni se asia, että miksi diversiteetti olisi oletuksena niin hyvä asia. Ja miksi vihreä ministeri ja ministerin erityisavustaja ovat niin kiinnostuneita yritysten tuottavuudesta / kannattavuudesta / raha-asioista ylipäätään? Eivätkö nämä ole ihan samoja vihreitä, jotka vain hetki sitten keikkuivat Vuotoksen altaan lähipuiden kettingeissä? Eivätkö nämä ole ihan samoja vihreitä, jotka vain hetki sitten pitivät teollistumista suurimpana saatananaan?
Miksi diversiteetti olisi ylipäätään tuotantotekninen tai prosessitekninen hyve? Kun on ennemminkin niin, tarkoituksellisen diversifikaation sijasta olisi kyettävä jatkuvaan konsolidaatioon - eli yksinkertaistamiseen. Monta toimintatapaa tarkoittaa samaa kuin ei toimintatapaa lainkaan. Jos kaikki saavat tehdä niinkuin haluavat tai jaksavat tai viitsivät, tuloksena ei ole prosessi vaan sekamelskainen ad-hoc-hässäkkä, joka toimii yhtä hyvin kuin Zimbabwen pankkilaitos.
Mutta ehkäpä tämä on juuri se, mitä Moisio diversiteettiä tuputtamalla toivookin. Ja onhan hänelläkin esikuvansa. Luddiittit - 1800-luvun alussa Britanniassa eläneet teollista vallankumousta vastustaneet työläiset - rikkoivat teollisuuskoneita heittämällä niihin kiviä. 2000-luvulla koneiden immateriaalisiin rattaisiin heitelläänkin sitten jotain ihan muuta.
Tässä kirjoituksessa on ollut runsaasti jossittelua. Näin käy usein, kun kirjoitetaan ihmisistä, jotka kirjoittavat ihmisistä, jotka kirjoittavat vuonna 2020 tapahtuvista tapahtumista, jotka voivat käydä toteen, jos muutkin uskoisivat sen, mitä he uskovat muiden tulevan uskomaan. Toivottavasti näin käy, sillä muuten edessämme ei olekaan "Kykyjen Mosaiikki" vaan - Elinan sivun 66 termejä käyttääkseni - joko Toisen Luokan Talous tai Normivajeisten Pätkäputki.
Voit valita vapaasti.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste monikulttuuri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste monikulttuuri. Näytä kaikki tekstit
tiistai 9. syyskuuta 2008
sunnuntai 3. elokuuta 2008
HS 3.8.2008: Seuraava Soini
Vesa-Matti Saarakkala keskellä ruutupaidassa
Teksti: Matti Rämö
Kuva: Vesa-Matti Väärä
Julkaistu Helsingin Sanomissa 3.8.2008
Sunnuntai-osio, sivu D 6.
Nuoret perussuomalaiset matkustivat Turun Varissuon lähiöön ihmettelemään kulttuurien rinnakkaiseloa. Puolueen tulevaisuudenlupaus Vesa-Matti Saarakkala pelkää EU:ta enemmän kuin maahanmuuton seurauksia.
TURKU. Tilaisuuden luonnetta olisi hankala päätellä osanottajien ulkomuodosta. Turun kulttuurikeskuksen luentosalissa istuu kodinkonekauppiaita muistuttavia kauluspaitamiehiä, pari pitkähiuksista rokkaria, jakkupukunainen ja harmaahapsinen prätkäjätkä. Pn puvuntakkeja, armeijan maastokuvioita ja leijonavaakunoita. Rastoja, pukinpartoja ja sänkipäitä. Noin neljästäkymmenestä paikallaolijasta puolisen tusinaa on naisia. On helteinen lauantai, ja pian alkaa työpäivän mittainen poliittinen tilaisuus. Osa kuulijoista vakuuttaa, ettei ottaisi puoluekirjaa, vaikka mikä olisi, koska kaikki puolueet ovat liian lällyjä. He ovat tulleet paikalle, koska päivän teema, monikulttuurisuuden kritiikki, kiinnostaa. Perussuomalaisten nuorten monikulttuurisuuspäivän ohjelmassa ei muuta olekaan. Ensin kulttuurien rinnakkaiselon perustavanlaatuista luonnottomuutta todistellaan esitelmissä. Päivän päätteeksi karatutetaan kauhistelemaan Turun monikulttuurisinta lähiötä, Varissuota.
Otoksen perusteella perussuomalaiset nuoret vaikuttavat yhtä sekalaiselta joukolta kuin valkokaulusoikeistolaisten ja vennamolaisten kansanmiesten riitelyn kiusaama emopuolue. Yhteinen nimittäjä on painettu myyntipöydän T-paitojen rinnuksiin: poliittisesti epäkorrekti. Päivän isännän Vesa-Matti Saarakkalan on hyvä tottua kaitsemaan monikulttuurisuuskritiikin yhdistämää sekalaista seurakuntaa. Ainakin, jos hän aikoo lunastaa puoluejohtaja Timo Soinin odotukset. Perussuomalaisten patriarkka on puhunut nuoresta eduskunta-avustajastaan puolueen kakkoskykynä. 24-vuotias Saarakkala on jo rutinoitunut populistipoliitikko, suorapuheinen eri mieltä olemisen ammattilainen. Kovasanaisten oudokkien puolueessa hän vaikuttaa määrätietoiselta uraohjukselta. Sellainen, joita perussuomalaisten on ollut vaikea saada riveihinsä.
Saarakkalan puhe rullaa soinimaisella nuotilla: rupatellen, avainkohtia painottaen ja harkitusti kärjistäen. Ajatuksissa toistuu vennamolainen herraviha ja epäluulo vasemmmistolaista holhousta kohtaan. "En pidä porvariöykkäröinnistä, jossa ihminen on arvokas vain uhrattavana. Vasemmistossa hiertää sen tapa antaa kaikki vastuu ihmisestä järjestelmälle. Ihmisellä on oltava oikeus kantaa vastuu itsestään ja myös tehdä virheitä", Saarakkala sanoo pontevalla pohjalaismurteella Tuusulan kotinsa keittiössä, viikkoa ennen monikulttuurisuuspäivää. Punaisen puutalon dylli on vielä viimeistelyvaiheessa - Saarakkala ja opettajavaimo Teija muuttivat vaimon työsuhteasuntoon heinäkuussa. Maaseudun yhteisöllisyyttä vaaliva alkiolaisuus kelpaisi, mutta kepulaiset ovat pilanneet sen härskeillä toimintatavoillaan. "Kepu on maaseudun syöpä. Uudellamaalla päättäjiksi valikoituvat yleensä pätevimmät tyypit, mutta pienillä paikkakunnilla puolue päättää, kuka nousee valtaan. Kansanedustajia tehdään vaikka aidanseipäistä."
Saarakkalan kepu-inho on kasvanut Kurikan kaupunginvaltuustossa, jossa hän on kautta aikojen ensimmäinen perussuomalainen valtuutettu. Keskustaenemmistöisessä valtuustossa Saarakkala on otettu vakavasti sen jälkeen kun hän vei oikeuteen valtuuston päätöksen, joka olisi evännyt kansanäänestyksen kuntaliitoksesta. Yksinäisen räksyttäjän rooli on kuluttava. "Onhan se raskasta, kun muiden ryhmien moniongelmaiset rupeavat joukolla lynkkaamaan eikä tukea tule mistään."Suurista puolueista on kyllä houkuteltu loikkaamaan. "Sanotaan, että miksi sä puuhastelet siellä divaritasolla, et sä pääse siellä ikinä mihinkään." Kaikkein eniten Saarakkalaa sapettaa EU:n kumartelu. Suurin kammotus olisi Suomen itsemääräämisoikeuden nielaiseva liittovaltio. Maahanmuuttajille ei hänestä pidä esittää "lipevää matelua", vaan mertoa suoraan, että maassa maan tavalla. Juuri tämän enempää maahanmuuttajakritiikkiä ei Saarakkalasta saa irti. "En lähde Olavi Mäenpää -osastolle", hän sanoo viitaten kansanryhmän vastaisesta kiihottamisesta sakkoja saaneeseen kaupunginvaltuutettuun. Saarakkala kuitenkin ymmärtää hyvin maahanmuuttajakritiikin poliittisen arvon. Siksi ensimmäinen monikulttuurisuuspäivä järjestetään juuri Turussa, Suomen kansan sinivalkoiset -järjestön listoilta valtuustoon nouseen Mäenpään kotikentällä. "Jos Mäenpää saa Turussa yli 2 000 ääntä, siellä on varmasti meillekin voitettavaa. Pelkällä monikulttuurisuuskritiikillä ei kuitenkaan pärjää. Se on pieni teema suomalaisessa politiikassa", hän sanoo.
Perussuomalaisuutta lukuun ottamatta Saarakkala muistuttaa taustaltaan tavanomaista poliittista broileria. Perushoitajan ja konttoripäälikön poika on kotoisin kskustan sydänmailta, eteläpohjalaisesta Kurikasta. Lapsuudenkodissa politiikka ei herättänyt intohimoja. "Vanhemmat äänestivät läpi kaikki puolueet Suomen maaseudun puoluetta, kommunisteja ja vihreitä lukuunottamatta. Perussuomalaisiksi he kääntyivät minun myötäni." Hän kiinnostui politiikasta yläasteella, historian tunneilla. teinipoika uhosi perustavansa oman puolueen. Lukio-iässä jääkiekko ja pesäpallo saivat väistyä politiikan tieltä. "Tajusin, ettei urheilukentillä enää pääse eteenpäin. Rupesin etsimään puoluetta ja 17-vuotiaana liityin perussuomalaisiin". Se oli yllättävä valinta nuorelle, jolle Smp:n ja Veikko Vennamon perintö olivat uppo-outoja. Liittymisvuonna 2001 perussuomalaisia piti etsiä poliittiselta kentältä mikroskoopilla, ja Kurikassa puoluetta oli hädin tuskin olemassa. Perussuomalaisiin Saarakkalan ajoi EU-kritiikki. "Pidin Paavo Väyrysestä (kesk) ja Esko Seppäsestä (vas) EU-kriitikkoina, mutta aistin, ettei heidän puolueissaan tule uudistumista tapahtumaan. Halusin puolueeseen, jossa pääsee vielä mukaan vaikuttamaan asioihin."
Perussuomalaisissa pääsi. Puoli vuotta sen jälkeen kun Saarakkala oli käynyt ensimmäisessä perussuomalaisten kokouksessa, hänet äänestettiin puoluehallitukseen suurimmalla äänimäärällä. Vuonna 2005 hänet valitiin puolueen ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi. "Kirjoitin aika paljon meidän viime eduskuntavaalien ohjelmasta. Syksyn kunnallisvaaliohjelmaa valmistelevassa työryhmässä olen sihteerinä." Lukion jälkeen Saarakkala aloitti valtiotieteen opinnot Jyväskylän yliopistossa. Soinin osa-aikaisena avustajana hän on ollut runsaan vuoden. Puoluejohtaja iski silmänsä Saarakkalaan jo varhain. "Soini ja Raimo Vistbacka ottivat minut nopeasti siipiensä suojaan. Heidän luottamuksensa vakuuttaa vanhat patut, ja he päättävät, ketkä puolueessa nousevat ja laskevat."Kantajäärien hanakkuus tarrata uuteen tulokkaaseen on ymmärrettävää, niin harvassa nuoret tulijat 2000-luvun alussa olivat. Sen sai huomata myös perussuomalaisia nuoria vuodesta 2003 vetänyt Saarakkala. "Kun tulin puolueeseen, aktiivisia nuoria oli parikymmentä. Nuorten määrä oli pitkään niin pieni, että meinasin lyödä nuorisojärjestön kanssa hanskat naulaan. Viime presidenttivaalien jälkeen virta on kuitenkin lisääntynyt."
Nyt Perussuomalaiset nuoret ry:ssä on noin 300 jäsentä. Kourallinen heistä kuuntelee, kun Saarakkala pitää monikulttuurisuuspäivän avauspuhetta Turun kulttuurikeskuksen luentosalissa. "Perussuomalaisten sosiaalipoliittinen linja on korkeintaan keskellä, ehkä enemmän kuitenkin vasemmalla, kun sitä tarkastellaan perinteisellä vasemmisto-oikeisto-akselilla", Saarakkala sanoo. "Laaja maahanmuutto ja vallitseva monikulttuurisuus ovat omiaan heikentämään ihmisten veronmaksuhalukkuutta. Ihmiset ovat valmiita maksamaan veroja, jos he pitävät verorahojen käyttökohteita omien arvojensa mukaisina. Jos näin ei ole, on se omiaan oikeistolaistamaan ihmisten ajattelua." Poliitikkomaista puhetta seuraa sitoutumattoman perussuomalaisen Jussi Halla-ahon tuomiopäivän ennustuksia vilisevä esitelmä: "Nyt on käsillä viimeiset hetket puhua maahanmuuton uhista."
Iltapäivän aurinko lämmittää Varissuon ostoskeskuksen parkkipaikkaa. Monikulttuurisuuspäivän päättävän lähiökierroksen alkua odottaa parikymmentä ihmistä. Turun perussuomalaisten nuorten Maria Lohela jakaa karttoja ja tilastoja, joissa listataan Varissuon maahanmuuttajien työttömyyslukuja. Varissuolla asuva kielitieteilijä on kierroksen ideoija. "Lähdetäänkö?", Saarakkala kysyy. Lohela johdattaa joukon ostoskeskuksen läpi kerrostalorykelmän nurkalle. "Turun kaupunki suunnittelee tällaisten huonokuntoisten talojen myymistä." Joku laskee parvekkeilla olevia lautasantenneja:" Siellä katsotaan varmaan Al-jazeeraa tai muita arabiankielisiä kanavia." Joukko kiertelee elementtitalojen keskellä, pysähtyy naureskelemaan suomalais-senegalilaisen taideprojektin tuottamalle seinäkirjoitukselle ja vilkuilee leikkipuiston maahanmuuttajalapsia.
Reilussa tunnissa seurue on kiertänyt takaisin ostarinnurkalle. No, miltäs vaikutti? " Odotin vähän pahempaa ympäristöä. Suurimmat ongelmat eivät varmaan näy tähän aikaan. Muutamat kiinteistöt olivat kyllä aika järkyttävän näköisiä", sanoo Johannes Nieminen, perussuomalaistem nuorten sihteeri Vantaalta. Perussuomalaisten nuorten toiminnanjohtaja Antti Valpas on samoilla linjoilla. "Tämä muistuttaa aika lailla Kontulaa, jossa asun. Se yllätti, että täällä ei näkynyt yhtään töhryjä. Ne kuulemma puhdistetaan saman tien pois." "Onko vielä kysyttävää?", Lohela huutaa. "Mihin baariin jatkoille?" vastataan.
Toistaiseksi Saarakkala on keskittänyt polittisen energiansa julkisuushakuisen räksyttämisen sijasta arkisten aloitteiden tehtailemiseen Kurikan kaupunginvaltuustossa. Hän on esimerkiksi lobannut rahaa sosiaalipalveluihin, vaatinut stop-merkkiä vaaralliseen risteykseen ja kapinoinut kuntaliitosta vastaan. Saarakkalan perussuomalaisittain maltillinen maahanmuuttajakritiikki tuskin vakuuttaa kovan linjan edustajia. Myös hänen vasemmalle kallistuva sosiaalipolitiikkansa närästää puolueen oikeistosiipeä. Saarakkalan maltillinen populismi ja ammattipolitiikon imago ovat lähellä Soinin tyyliä. Ilmankos puheenjohtaja hehkuttaa avustajaansa. Hyvin Saarakkala istuisi myös keskustan tai demareiden konservatiiviselle laidalle. Isossa puolueessa toimiminen olisi kuitenkin hänelle mahdoton ajatus. Saarakkala ei myöskään halua perussuomalaisten kehittyvän yleispuolueeksi, vaan keskittyvän jatkossa kin "ydinjuttuihinsa": maahanmuutto- ja EU-krittiikkiin. "Jos perussuomalaisista tulisi yleispuolue, etsisin muita hommia. Varmaan jotain yrittämiseen liittyvää", hän sanoo. Saarakkala ei vaikuta huolestuneelta poliittisen uransa jatkon suhteen. "Ei perussuomalaisia tulla enää pois pyyhkimään. Meille riittää, jos päästään samalle tasolle kuin Smp huippuvuosinaan."Parhaimmillaan Smp:llä oli 18 kansanedustajaa. Saarakkala on hakenut perussuomalaisten listoilta kaupunginvaltuustoon, eduskuntaan ja europarlamenttiin. Syksyllä hän yrittää uusia Kurikan valtuustopaikkansa. 46-vuotias Timo Soinin tuskin luopuu puolueen johdosta vielä aikoihin, mutta nuorella perintöprinssillä ei ole kiirettä. Mahtavatko Saarakkalan perussuomalaisuuden perimmäisenä syynä olla puolueen tarjoamat etenemismahdollisuudet? Poliitikko toppuuttelee. "Perussuomalaisuus on tänäkin päivänä poliittisesti epäkorrekti valinta, Sitä ei tehdä hetken mielijohteesta."
perjantai 25. heinäkuuta 2008
Tšetšeenit ja kurdit ne ei yhteensovi
..eikä niitä voi laittaa pussauskoppiin.
HS, 25.7.2008:
Tšetšeenijoukko hyökkäsi pakolaiskeskukseen Norjassa
Norjassa on sattunut harvinaislaatuisen raaka hyökkäys pakolaisten vastaanottokeskukseen. Rautatangoin ja viidakkoveitsin aseistautunut tšetšeenijoukko tunkeutui eilisiltana Oslon liepeillä sijaitsevaan keskukseen ja pahoinpiteli kymmeniä ihmisiä, kertovat norjalaisviestimet.
Alkup. uutinen: Verdens Gang. Lisää aiheesta: Kaleva, BBC ja monstersandcritics.com.
Laitoin hesarin keskusteluun seuraavan kommentin:
Kaksi etnistä ryhmää aikaansaa joukkotappelun, jonka tuloksena aikuiset miehet pieksevät naisia ja lapsia. Kenen syy?
Uutisoinnin perusteella tietysti norjalaisen yhteiskunnan ja sen hidastelevan, oletettavasti etnis-biasoituneen poliisin.. huoh.
On sinänsä valitettavaa, että ihmiset joutuvat jättämään kotimaansa väkivaltaisuuksien pelossa ja ryhtymään pakolaisiksi. Mutta on yhtälailla valitettavaa, että he, joita kotimaassaan vainottiin, näyttävät uutisoinnin perusteella olevan myös vastaanottomaassaan väkivallan uhalle alttiita.
Miksi näin on?
Mutta ovatko pakolaiset sitten aina muiden pahuudesta kärsiviä viattomia uhreja? Vai ovatko he sittenkin häviölle joutuneita pukareita?
Ei kai voi olla niin, että jokin, mitä pakolaiset a) ovat, b) tekevät tai c) sanovat, aikaansaa muissa ryhmissä kielteisiä fiiliksiä ja tekoja? Vanha peruskoulun openikin kun jo totesi, että tappeluun tarvitaan aina kaksi..
HS, 25.7.2008:
Tšetšeenijoukko hyökkäsi pakolaiskeskukseen Norjassa
Norjassa on sattunut harvinaislaatuisen raaka hyökkäys pakolaisten vastaanottokeskukseen. Rautatangoin ja viidakkoveitsin aseistautunut tšetšeenijoukko tunkeutui eilisiltana Oslon liepeillä sijaitsevaan keskukseen ja pahoinpiteli kymmeniä ihmisiä, kertovat norjalaisviestimet.
Alkup. uutinen: Verdens Gang. Lisää aiheesta: Kaleva, BBC ja monstersandcritics.com.
Laitoin hesarin keskusteluun seuraavan kommentin:
Kaksi etnistä ryhmää aikaansaa joukkotappelun, jonka tuloksena aikuiset miehet pieksevät naisia ja lapsia. Kenen syy?
Uutisoinnin perusteella tietysti norjalaisen yhteiskunnan ja sen hidastelevan, oletettavasti etnis-biasoituneen poliisin.. huoh.
On sinänsä valitettavaa, että ihmiset joutuvat jättämään kotimaansa väkivaltaisuuksien pelossa ja ryhtymään pakolaisiksi. Mutta on yhtälailla valitettavaa, että he, joita kotimaassaan vainottiin, näyttävät uutisoinnin perusteella olevan myös vastaanottomaassaan väkivallan uhalle alttiita.
Miksi näin on?
Mutta ovatko pakolaiset sitten aina muiden pahuudesta kärsiviä viattomia uhreja? Vai ovatko he sittenkin häviölle joutuneita pukareita?
Ei kai voi olla niin, että jokin, mitä pakolaiset a) ovat, b) tekevät tai c) sanovat, aikaansaa muissa ryhmissä kielteisiä fiiliksiä ja tekoja? Vanha peruskoulun openikin kun jo totesi, että tappeluun tarvitaan aina kaksi..
sunnuntai 3. helmikuuta 2008
Lotta Roti: Akatemian hetteiköistä
Disclaimer: tämä kirjoitus on alunperin kirje ystävilleni ja tuttavilleni, jotka ovat tavalla tai toisella kiinnostuneita ristiretkestäni akateemista poliittista korrektiutta ja monikultturismia vastaan. Se ei siis ole argumentaatioltaan loppuun saakka hiottu ja mietitty, vaan hyvin henkilökohtainen, subjektiivinen ja tunteenomainen kuvaus tunnelmista yliopiston monikulttuurisuustarjontaan tutustumisesta. Olen nyt Matias Turkkilan pyynnöstä tästä huolimatta päättänyt suostua kirjoituksen julkaisemiseen, koska mielestäni muidenkin kuin alan opiskelijoiden ja tutkijoiden on hyvä tietää, mitä yliopistoissamme tapahtuu. Se, mitä maamme korkein koulutus opettaa monikultturismista, demokratiasta ja kansalaisoikeuksista koskee kaikkien meidän tulevaisuutta.
Lotta Roti
valtiotieteen ylioppilas ja vapaa kirjoittaja
---
Matias kiittää. Sekä lisää tekstiin joitain luettavuutta helpottavia korostuksia ja kursivointeja.
---
AKATEMIAN HETTEIKÖISTÄ
Olen nyt aloittanut tutustumisen siihen, mitä yliopistossa tällä hetkellä opetetaan monikulttuurisuudesta. Luen tenttikirjaa nimeltä Ethnic minorities and the media. Osasin kyllä odottaa vahvaa asenteellisuutta, ideologisuutta ja sitoutumista poliittiseen korrektiuteen. Joka tapauksessa järkytyin. Olen nimittäin näitä asioita pitkään mietittyäni alkanut puolittain uskoa (toivoa?), että olen sittenkin tullut hiukan vainoharhaiseksi ja liioittelen ongelmaa.
Kurssin nimi on Viestinnän erityisalueita: kulttuurienvälinen viestintä. Ei esimerkiksi “Neomarxilainen näkökulma monikulttuurisuuteen”. Kaikki monikulttuurisuutta, maahanmuuttajia, kansallisuutta tai etnisyyttä käsittelevä aineisto ainakin valtiotieteellisessä näyttää perustuvan samaan ideologiaan, eikä sen määrä ole vähäinen. Sama pätee muunnettavat muuntaen feministiseen sekä lesbo- ja queer-tutkimukseen. En tietysti ole kolunnut joka ikistä kirjaa ja kurssia läpi, ja lupaan raportoida, jos jotain toisinajattelua ilmenee.
Kun opiskelin ensimmäistä kertaa, 90-luvun alussa, viestinnän kurssikirjojen joukossa oli Kaarle Nordenstrendgin 70-luvulla kirjoittama avoimen marxilainen teos. Osa opiskelijoista vastusti kiivaasti moista poliittista propagandaa – osa, kuten minä, piti sitä osittain huvittavana historiallisena reliikkinä ja osittain oppihistoriallisesti perusteltuna. Nyt kaikki materiaali yllämainitsemistani aiheista näyttää olevan vähintään yhtä asenteellista ja itse asiassa aivan saman ideologian perillistä (hegemonioineen ja väärine tietoisuuksineen, sorretuineen ja sortajineen). Terminologia on vain päivitetty nykyaikaan: luokkatietoisuuden ja neuvostomyönteisyyden tilalle on astunut monikulttuurinen sensitiivisyys.
Mainittakoon, että tämä kirja kuten huomattava osa muistakin kurssikirjoista sekä teoreetikkojen ajatuksista käsittelee Yhdysvaltoja ja Britanniaa. Siellä kirjoittajien havainnot ja väitteet voivat todella olla relevantimpia kuin Suomessa. Silloin kuitenkin toivoisi, että tämä tuotaisiin esiin ja tasapainotettaisiin suomalaisella näkökulmalla. Suomenkielisiä tenttikirjoja ei enää juuri näe edistyneemmissä opinnoissa, ja kaikki näkemäni suomalaisten tekemät tutkimukset sijoittavat anglo-amerikkalaiset teoriat melko sellaisinaan suomalaiseen yhteiskuntaan.
Ehtnic Minorities and Media on artikkelikokoelma “viimeisimmistä kehityskuluista” vähemmistöihin liittyvässä mediatutkimuksessa (julkaisuvuosi 2000). Kirjoittajat katsovat olevansa avoimesti vähemmistöjen sekä antirasistisen agendan puolella. Kuten muuallakin yhteiskunnassa, huomaamme pian kirjaa lukiessamme, että “rasismin” vastustaminen kattaa melkoisen joukon poliittisia mielipiteitä, joilla ei ole enää mitään tekemistä rotusyrjinnän kanssa. Kirjassa viitataan useammassa kohtaa, mitenkään kyseenalaistamatta, affirmative action-politiikan vastustamiseen rasismin puolustamisena! Samoin maahanmuuttoa rajoittavat (perusteluista tai käytännön sovelluksesta riippumatta) tai valtaväestön kulttuuria korostavat mielipiteet samastetaan rasismiin. Tätä taustaa vastaan tämän hetken tarmokkaat poliittiset toimenpiteet “rasismin kitkemiseksi” ja tässä tarkoituksessa jopa sananvapauden rajoittamiseksi (Puumalainen, Illman, Suurpää, EU:n rasisminvastaiset hankkeet) tuntuvat hivenen huolestuttavilta.
Esitän tässä muutamia esiin tulleita teemoja sekä häiritseviä ristiriitaisuuksia.
Lisää uuskäsitteitä:
- On vanha juttu, että on yhdessä päätetty, että rotuja ei ole (“...erroneus common-sense ideas of 'race' as biologicaly real (Miles 1982, Miles and Torres 1999) even though most sociologists would today argue that 'race' can be taken 'real' only in terms of its material consequences and discursive effects (Mason 1995, Omi and Winant 1995)”). Siitä huolimatta niistä pitäisi puhua, koska koko syrjintäeetos ja toisaalta voimavaraistamiset ja positiiviset identiteetit perustuvat niiden olemassaoloon. Tämä ongelma on jo jonkin aikaa ratkaistu puhumalla lainausmerkeissä “rodusta”, “race”. Tämä tekniikka on kirjassa viety pidemmälle: “some, for example, seek to signal the positive meaning of 'Black' and/or its political mobilization through capitalization, while others use lower case 'black' to describe enduring conditions of disadvantage, discrimination and racism experienced by different minority groups and people of colour”. Karen Ross päättää artikkelinsa seuraavaan disclaimeriin: “The terms 'black minority' and occasionally 'black' and 'Asian' are used thoroughout this chapter as inclusive (and political) terms to describe viewers who are not part of the white majority and who feel marginalized because of this basic fact. Elsewhere, the terms 'African Caribbean' and 'Asian' are used as shorthand to describe individuals in this study from those two (albeit crude) broad ethnic groups. It is for reasons of brevity alone that these clumsy and essentially meaningless terms are used here and I accept their limitations while at the same time believing that they nonetheless convey some sene of the 'us' and 'them' dialectic which I wish to convey when considering the broader question of white media and black images.” Kirjassa problematisoidaan jopa ihmisten tilastointi kansallisuuden perusteella, koska se ruokkii essentialistista ajatusta “rodusta”.
- Hybridikulttuuri ja hybridisyys sekä uudet etnisyydet. “Kulttuurirasismi” on niin ikään vanha tuttu (palaan tuonnempana rasismin käsitteen inflatisoitumiseen). Sen mukaan kulttuurierojen käsittely yhteiskunnallisina ongelmina on rasismia uudessa, sosiaalisesti hyväksyttävämmässä muodossa, koska oikeasti kulttuuri on jatkuvassa muutostilassa oleva valinnanvarainen prosessi. Vähemmistöt rakentavat uusia etnisyyksiä: hybridisiä identiteettejä, joissa on aineksia sekä omasta että kantaväestön kulttuurista.
- Diaspora, diasporatietoisuus. Vähemmistöt elävät diasporassa, hajaannuksessa etnisestä alkukodistaan. He kokevat kohtalonyhteyttä ja kaipuuta toisten samanlaisten keskuuteen, diasporatietoisuutta.
- Transkulturaalit t. transnationaalit lokaalit. Ovat ilmeisesti virtuaalisia tiloja, joissa diasporassa elävät vähemmistöt voivat toteuttaa diasporatietoisuuttaan.
- Uusia verbejä: kun media raportoi mustien rikollisuudesta, se 'criminalizes black youth'. Samoin 'abnormalize' and 'racialize'.
Empiirisen todellisuuden triviaalius
Kirjoittajien mielestä todellisuus on ensisijaisesti muodostunut käsitejärjestelmistä (mikä näkyykin siinä, miten paljon he käyttävät aikaa ja huomiota uuskielen konstruoimiseen), joita patriarkaatti toisaalta jatkuvasti käyttää salajuoniensa edistämiseen, ja joiden avulla toisaalta voidaan rajattomasti muokata todellisuutta paremmaksi, kunhan vääryyttä kärsineet vähemmistöt voimavaraistetaan. Se, mitä oikeassa elämässä ja todellisuudessa tapahtuu tai mitä voidaan tutkia luonnontieteen menetelmin, tilastoin tai havainnoimalla ei ole millään tavalla mielenkiintoista tai relevanttia. Retoriikka on todellisempaa kuin kokemukset. Esimerkiksi rikollisuus on ongelma siksi, että siitä puhutaan ja se konstruoidaan sellaiseksi: konkreettiset kokemukset rikoksen uhriksi joutumisesta eivät ole tärkeitä. Esimerkiksi rasismista vähemmistöistä ja uutisoinnissa: “Credibility and facticity of reports is rhetorically enhanced by the frequent use of numbers and statistics.”
Kaksoisstandardit ja yksilö kollektiivin edustajana
Koko tässä “kriittistä” diskurssianalyysia edustavassa lähestymistavassa on sisäänrakennettuna maailmankuva, jota ei saa kyseenalaistaa. Ihmiset eivät ole yksilöitä, vaan nauttivat eduista tai kärsivät sorrosta edustamansa vähemmistö- tai enemmistöaseman kautta. Näin ollen puhe valkoisten miesten ongelmista (kirjoittaja pohtii, pitäisikö “white backlash” vaieta kuoliaaksi, ettei tulisi antaneeksi sille painoarvoa) on ainoastaan vallan säilyttämiseen tähtäävä manööveri, eikä puheissa siitä, että vähemmistön edustajat voisivat itsekin toisinaan olla, ainakin osittain, syyllisiä huonompaan asemaansa, voi olla perää (tulen tähän uudelleen rasismi-käsitteen yhteydessä). Toisaalta kirjassa selostetaan pitkään miten mitään monoliittista valkoista kulttuuria ei ole olemassakaan, toisaalta “valkoiset”yhtenäisenä ryhmänä kuitenkin pitävät kynsin hampain kiinni ansaitsemattomista eduistaan ja asemastaan vallankahvassa. Vähemmistöjen suhteen puhutaan paljon heidän diversiteetistään ja oikeudestaan omaan ääneensä pelkän objektiuden sijasta – kuitenkin heidän mielipiteensä sivuutetaan epärelevanttina, jos se on väärä: “The advantage of using expert black testimony in defence of white knowledge hs been to make the case appear epistemologically neutral rather than reflecting dominant white 'interests'. There are parallels between the roles played by Clarence Thomas and Ward Conerly in the US and John (now Lord) Taylor in the UK. The views of all three have been used to denounce affirmative action and anti-discriminatory policies. Adding the odd black voice to the white backlash seemingly takes race out of equation. Their 'blackness' would suggest that the attack on affirmative action policies is based on some rational, universal, supra-ethnic logic.” Musta (tai muu vähemmistön edustaja) ei saa hetkeksikään unohtaa olevansa ennen kaikkea kiintiöneekeri.
Kansallisvaltion kantaväestön etniseen ja kulttuuriseen identiteettiin suhtaudutaan kielteisesti (jokaisessa kohdassa, joissa puhutaan valkoisten tai valtaväestön identiteettitietoisuuden kasvusta, tuodaan esiin fasismi) tai kyseenalaistetaan sen olemassaolo, esimerkiksi näin: “The notion of a people united by a common identity, a nation, can express itself through many political forms; in recent history, for example, it found itself congenially associated with German and Italian fascism. However, the essence of what Anderson (1983) famously called 'the imagined community' is the idea of a fundamental connectedness between members of 'the nation'. The political potency of this form of collective identity is revealed in the construction and institutional practicdes of the nation-state when the territory regulated by the state is seen as the uniquely privileged domain of members of the nation. This view of the world is usually constructed and sustained by a a supportive 'invention of tradition' (Hobsbawm and Ranger 1983) in which a selective amnesia toward the past allows for a consistent and positive account of the 'national history' to be disseminated.” Kuitenkin, kun puhutaan etnisistä vähemmistöistä, traditiot ja yhteenkuuluvuus eivät enää olekaan kuviteltuja tai tekemällä tehtyjä (tämä lainaus on samasta artikkelista!): “The autonomy of ethnic groupings to pursue their own interests within the broad political framework of the state is a key charateristic of structural pluralism. It reflects in real terms the analytic insight into ethnic identity provided by Wallman (1086) when she distinguished between ethnicity as 'consciousness of kind' – a social psychological sense of idenitity – and ethnicity as 'structure' – the infrastructure of institutions and organizations that enable the living of one's ethnicity. There is a sense in which ethnicity is social psychological, a sense of who I am. But in the absence of a place where I can speak my language, buy my foodstuffs and my music, and express my faith with others; then how shall I express my identity in action.”
Yhdysvaltain oikeuslaitoksen kykyyn saada totuus selville suhtaudutaan valikoivasti. O.J Simpsonin tapauksessa se toimi: “...O.J. Simpson was found not guilty of the murders of Nicole Simpson and Ron Goodman. Responding to the verdicts, Gil Garcetti, California's District Attorney responsible for the prosecution, spoke for many white Americans: 'Apparently,' he said, 'the decision was based on emotion that overlapped reason'. On the jury that reached this decision sat eight African American women, and only one white preson, and in the word 'emotion' Garcetti was simultaneously blackening and femininizing the verdicts. Loaded into his opposition between 'reason' and 'emotion' were the social differences between the knowledges of a white, rational, educated male (who, as we shall see, in a moment, reads newspapers) who participates in the refime of truth, and of a black, emotional, uneducated female (who watches tabloid TV), and whose truth is exluded from it, and is thus, effectively, not true. But in this case, a situated truth gained real truth-effects, and O.J. Simpson walked out of court room a free man.” Kaipa Gil Garcetti sitten tarkoitti kaikkea tuota eikä esimerkiksi kommentoinut lainopillisesta asiantuntemuksestaan käsin. Mutta onko meidän vain luotettava John Fisken, artikkelin kirjoittajan, sanaan siitä ilman mitään todisteita? Toisaalta oikeuslaitoksen päätös ei olekaan tae totuudesta Rodney Kingin tapauksessa: “finally, the innocent verdict returned in the case of the Los Angeles police officers was only possible given the long-standing common-sense association of racial and sexual fears” (eri kirjoittaja, John Gabriel, mutta kaikki kirjoittajat ovat 'vähemmistöjen puolella' ja samassa poliittisessa rintamassa).
Mikä kaikki onkaan rasismia – ja mitä he oikein haluavat?
Kirja toteaa, aivan oikein, että avoin rasismi ei enää ole salonkikelpoista. Tästä ei kuitenkaan pidä tehdä sellaista johtopäätöstä, että rasismi olisi vähentynyt. Se on saanut hienovaraisempia muotoja, joista monia ei äkkinäisempi pitäisi rotusyrjintänä lainkaan. “Uudet rasismit” ovat “etnisen hegemonian” muoto.
Eksplisiittinen rasismi on kokenut muodonmuutoksen “primordiaaliseksi etnisyydeksi” tai syvälle juurtuneista kulttuurieroista puhumiseksi. “Here culture itself becomes largely naturalized as the carrier of collective ancestry, traditions and group/national belongings and destiny: 'the concept of race arises through the naturalization of social differences. Regarding cultural diversity in natural terms can only ensure that culture acquires an immutable character, and henve becomes a homologue for race' (Malik, 1996). “ Maahanmuuttajista puhuminen kulttuurisina ulkopuolisina, jotka eivät kuulu perinteiseen (myyttiseen) elämäntapaan, on juuri tällaista rasismia.
Kirjoitinkin jo edellä siitä, miten sekä kulttuurin ja tradition todellisuus että tärkeys vaihtelee tilanteesta riippuen. Kun 'voimavaraistetaan' vähemmistöjä, sillä on suuri merkitys, mutta kun puhutaan kultturierojen aiheuttamista yhteiskunnallisista ongelmista, voi kulttuuria vaihtaa kuin paitaa eikä sillä ole paljoakaan ennustearvoa. Edelleen, kuten edellä totesin, empiiriset kokemukset siitä, miten suuresti toisistaan eroavat kulttuurit onnistuvat käytännössä asumaan rinnakkain saman jurisdiktion alueella, eivät ole rasisminvastustajiemme mielestä millään lailla mielenkiintoisia.
Jatkakaamme kirjan referointia. Medialla on tässä diskursiivisessa ja symbolisessa rasismissa tärkeä rooli. Median tapa käsitellä asioita kirjoitetaan isoin kirjaimin, näin: “in terms of Us and Them”, “focusing on various Problems and Threats to Us”. Tämä notaatio on ilmeisesti saanut alkunsa toiseuden käsitteestä, Other. Jostain syystä toiseus on alusta saakka kirjoitettu isolla (en muista kenen aivopieru alunperin on kyseessä). Suomalaisittain hupaiselta tuntuu väite, että anti-rasistiset toisinajattelijat eivät pääse mediaan esittelemään ajatuksiaan.
Hyvää tarkoittavat valkoiset rasisminvastustajat toimivat myös väärin (ilmeisesti eivät kuitenkaan ne kirjan kirjoittajista, jotka ovat valkoisia). Valistuksen ihanteiden nimissä syyllistytään väärään universalismiin ja edistyksellisessä hengessä tehdyissä antirasistissa elokuvissa annetaan virheellisesti ymmärtää, että rasismi on vain yhteiskunnan reuna-alueilla elävien hylkiöiden ongelma eikä osa valtavirtakulttuuria. Taktisesti väärin on myös vastustaa rasismia järkiargumenteilla (artikkelin mukaan pääasiallinen taktiikka, oletan että siinä puhutaan perinteisistä ei-relativistisista ihmisoikeusaktivisteista ja liberaaleista, jotka kannattavat valistusihanteista ja ihmisoikeuksien julistuksen periaatteita). Mitään niin irrationaalista kuin rasismi ei voi vastustaa vain järkeen vetoamalla. Mitä sitten pitäisi tehdä? Kirjoittaja ei vastaa.
Väärät poliittiset mielipiteet ovat rasismia. Affirmative actionin vastustaminen on “symbolista rasismia”. Seuraava D'Souzan, intialaissyntyisen konservatiiviajattelijan (jota jostain syystä väitetään kirjassa mustaksi!), mielipide annetaan esimerkkinä uudesta rasismista: “They (mustat) have a different culture, although in many respects there are 'deficiencies', such ase single-parent families, drug abuse, lacking achievement values, and dependence on welfare and affirmative action – 'pathologies' that need to be corrected.” Tai: “in reality it would seem to be that all majority populations have exploited their national identity in order to (a) police access to formal citizenship and (b) quality ethnic minority citizen's access to substantive citizenship rights.”(Tämä on annettu esimerkkinä “oppression”ista, “sorto” kai olisi lähin suomennus).
Televisiosta ei tule tarpeeksi ohjelmaa, jossa näkyy vähemmistöjä. Jos tulee, niitä näytetään väärällä tavalla. On selvää, että negatiivisessa valossa näyttäminen, vaikkapa vain uutislähetyksen yhteydessä, on rasismia ('criminalizing', 'racializing', take your pick of -izing). Mustien urheilijoiden ja esiintyjien näyttäminen 'naturalisoi' ja rasialisoi' mustaa vartaloa. Positiiviset ja menestyneitä vähemmistön edustajia esittävät ohjelmat, olivat ne sitten dokumenttia tai fiktiota, ovat joko
* pinnallisia (kulttuuriperinteet, festivaalit)
* luovat virheellisen käsityksen, että vähemmistöjen asiat ovat jo hyvin (“Similar criticisms have also been levelled by Jhally and Lewis (1992) at the so called 'enlightened racism' of succesful 'black' TV shows such as The Cosby Show, 'which tells us nothing about the structures behind success or failure' and 'leaves white viewers to assume that black people who do not measure up to their television counterparts have only themselves to blame'.”)
* ylläpitävät vääriä assimilatiivisia ihanteita.
Yksi sopiva suhtautumistapa näyttäisi olevan jäljellä. Entäpä, jos suhtautuisi vähemmistöjen edustajiin yksinkertaisesti neutraalisti, kuin kehen tahansa? Ehei. Silloin syyllistyn valkoiseen universalismiin, valistusajalta peräisin olevaan ensimmäisen sukupolven kansalaisoikeuksien väärinkäyttöön (tulen tähän tuonnempana) sekä jätän ottamatta huomioon vähemmistön edustajan tilanteesta riippuen myyttisen, hybridisen tai valinnanvaraisen Toiseuden. Se tulee ainakin selväksi, että aina ollessaan missään tekemisissä vähemmistöjen kanssa, saa kävellä kuin munankuorilla ja sittenkin on rasisti, teki mitä hyvänsä. Eräässä toisessa kirjassa (Our Voice), joka asennoituu samoin, musta naistutkija valittaa, että hän ei voi mustana naisena koskaan olla varma, että muut ihmiset suhtautuvat häneen kunnioittavasti ja vakavasti. Kuvitteleeko hän tosiaan, että meillä valkoisilla on joku sellainen takuu?
Vasemmistolainen maailmankuva itsestäänselvyytenä
Kaikki artikkelit ja niissä tehdyt analyysit yksittäisistä ohjelmista, teksteistä tai haastatteluista nojaavat läpikotaisen vasemmistolaisen maailmankuvan varaan. Tämän maailmankuvan perustotuudet otetaan itsestäänselvyyksinä. Ensinnäkin yksilön kokemus ja yksilö yleensä on vähemmän tärkeä kuin ryhmä ja “rakenteet”. Tältä pohjalta vähätellään niitä vähemmistöjen edustajia, jotka eivät usko tähän eetokseen sekä arvostellaan perinteisiä länsimaisia kansalaisvapauksia ja ihmisoikeuksia (tulen tähän uudelleen jäljempänä). Yhtä lailla kuin etnisen taustan perusteella saatu uhristatus vapauttaa yksilön koskaan syyttämästä itseään huonoista olosuhteistaan, ei hyväosaisuus ole koskaan hyväosaisen itsensä ansiota. Hyvinvointi, etuoikeudet, valta ja raha ovat vakio, johon jokaisella on pelkän olemassaolonsa perusteella yhtäläinen oikeus, eivät jotain, jota täytyy aktiivisesti tuottaa ja jonka määrä riippuu monimutkaisista vuorovaikutussuhteista eri asioiden välillä. Kysymys ansioituneisuuden ja tällaisten mittarien perusteella mitatun hyvinvoinnin välisestä suhteesta sivuutetaan kokonaan. Tähän liittyy myös (minun näkökulmastani) kyvyttömyys ymmärtää esimerkiksi asenteiden ja talouden dynamiikkaa. Mielestäni kirjassa esiintyvä usko, että valtion pakkotoimilla, kiintiöillä ja sanktioilla voidaan luoda aitoa arvostusta ja prestiisiä, on harhainen.
Ne sorkkivat demokratiaa!
Orwellilainen uuspuhe ei ole ainoa totalitarismiin viittaava piirre kirjan artikkeleissa. Median vastuuta korostetaan kovasti, ääneenlausumattomana implikaationa pidättäytyminen vastuuttomasta kirjoittelusta. Ottaen huomioon rasismikäsityksen laajuuden ei ole mielestäni liioiteltua huolestua sananvapauden puolesta. Kirjassa pannaan hyväksyvästi merkille positiivinen kehitys: “Studies are now beginning to revocer, for example, how the changing ideas and political agendas of 'assimilation', 'multiculturalism' and 'anti-racism' have informed the development of TV representations across the years (Daniels and Gerson 1989; Pines 1992; Daniels 1994; Ross 1996; Bourne 1998) as well as those of the press (Wilson and Gutierrez 1995) and cinema (Shohat and Stam 1994). The influence of 'liberal' TV producers (Seymour-Ure 1974; Braham 1982) as well as 'responsible' newspaper journalists and newspapers (Paletz and Dunn 1969) have also been observed to have contributed to , respectively, the downplaying of white racist fears and the selective curbing of sensational press treatments of civil disorder.” Suomen valtamedian maahanmuuttaja- ja monikulttuuriaiheiden käsittelyä seurannut ymmärtänee, mitä tämä tarkoittaa selkokielelle käännettynä.
Valistusta vastaan hyökätään useassa kohdassa, pitkällisimmin John Fiske artikkelissaan White Watch. Hänen mukaansa postmodernius on korvaamassa Valistuksen arvot, ja olemme keskellä muutosprosessia. Hän puhuu pitkään Foucaultia lainaten totuuden suhteellisuudesta ja moninaisuudesta. Valistuksen erheisiin kuuluu paitsi käsitys totuuden olemassaolosta, myös absoluuttisesta oikeudenmukaisuudesta sekä sen 'asosiaalinen rationaalisuus'. Sama tulee esiin implisiittisemmin kirjan pelottavimmissa ja viimeisessä luvussa.
Charles Husbandin artikkeli Media and the public sphere in multi-ethnic societies esittelee monikulttuuriselle yhteiskunnalle soveltuvan uuden 'erilaistettujen kansalaisuuksien' demokratian mallin. Koko lukua leimaa vankka usko sosiaaliseen insinöörityöhön utopian rakentamisessa – jotakin, joka jo sinänsä saa niskakarvani nousemaan pystyyn. Young (1989) and Kymlicka (1995) (ilmeisesti erikseen) ovat kehittäneet kansalaisuusmallia, jossa tunnustetaan yksilön oikeuksien lisäksi vähemmistöjen oikeudet ryhmänä. Heidän mukaansa tällainen ei ole ristiriidassa perinteisten länsimaisten kansalaisoikeuksien kanssa. Kymlickan määritelmän mukaan Suomi on 'polyetninen' valtio – kulttuurinen diversiteetti on seurausta vähittäisestä maahanmuutosta ja on tapahtunut melko äskettäin historiassa. Keskityn siksi tähän tyyppiin (toinen tyyppi, monikansallinen valtio, ei ole Suomen kannalta relevantti). “Polyetniset oikeudet” velvoittavat valtiota rahoittamaan uskonnollisia ja kulttuurisia käytäntöjä, jotka eivät tulisi toimeen pelkillä markkinamekanismeilla. “Indeed, polyethnic right may include legislation which seeks to prevent the cultural and identity concerns of minority ethnic groups being marginalized or suppressed by the deliberate, or unthinking, discrimination of the majority ethnic population within the country”.
Kulttuurinen pluralismi on jo jonkin aikaa hyväksytty kodin yksityisissä oloissa, mutta nyt sen pitäisi näkyä myös julkisissa instituutioissa. 'Kansakunnan edun' ja 'isännän ja vieraan' diskurssi ovat olleet syyllisiä kulttuurisen pluralismin rajoittamiseen. Lojaalius valtiota kohtaan ei riipu jaetusta kansallisesta identiteetistä - “Switzerland alone is an adequate demonstration of this fact”.
Mitä nämä polyetniset oikeudet sitten ovat? Tärkein ja eniten käsitelty on Husbandin mukaan “right to communicate”. Husband mainitsee Mbayen (1986) jaottelun ensimmäisen ja toisen polven ihmisoikeuksiin. Ensimmäisen polven oikeudet “are based on the principle of liberty, whereas economic, social and cultural rights derve from the principle of equality”. Ensimmäinen tarkoittaa, että valtio ei saa estää ihmisiä toteuttamasta oikeuksiiaan, jälkimmäinen taas, että se tarjoaa heille konkreettisia mahdollisuuksia niiden toteuttamiseen. Mbaye esittää kolmannen sukupolven ihmisoikeuksia, jotka perustuvat ihmisten ja valtioiden väliseen solidaarisuuteen. Oikeus kommunikoida olisi tällainen oikeus. Husband kuitenkin varoittaa tähän ajatteluun liittyvästä vaarasta: “...a great deal of the contemporary debates around freedom of speech or the challenge to hate speech is all too frequently carried out within a myopic and egotistical first generation rights discourse. To caricature it, this often takes the form of a simplisistic but robust assertion that 'I will not have my rights of utterance constrained'. Translated into a broader communication policy these sentiments reduca a right to communicate to a unidirectional interpretation of first and second generation rights as a license to encode and decode, transmit and receive, on your own terms. This radical individualism is inconsistent with a society's ability to sustain a respect for diversity, sustained through differentiated citizenship. This self-centered, egotistical and hence ethnocentric, approach to communication is not open to learning, is not concerned with dialogue and reciprocal exchange; rather it commodifies communicative acts as personal exploitation of a resource – communication.” Jälleen selkokielelle käännettynä tämä on selvä hyökkäys sananvapautta vastaan. Sananvapautta saisi käyttää ainoastaan sosiaalisen utopian edistämiseen sitoutuneella tavalla, tavalla, jonka multikulturalistinen filosofia hyväksyy. “Such a perspective on communication is entirely inappropriate to the promotion of civility and inter-ethnic dialogue in multi-ethnic society.”
Husband esittää uutta oikeutta: oikeutta tulla ymmärretyksi. Miten hän tällaisia oikeuksia voisi jaella? Miten hän voisi pakottaa ketään ymmärtämään ketään toista? Hän sanoo kyseenalaistavansa ihmisoikeuksien julistuksen individualismin ja ehdottaa tilalle African Charter on Human and People's Rightsin solidaarisuuteen ja yksilön yhteisöä kohtaan tuntemaa vastuuseen perustuvaa, “oikeuksien essentiaalisesti sosiaalista ja kollektiivista luonnetta korostavaa”, mallia. “The Right to be Understood would place upon all a duty to seek comprehension of the other. The right to be understood qualifies the right to communicate by rejecting and condemning egocentric and ethnocentric routines of engaging with the communicative acts of others.” Tai: “It asserts that all must accept the burden of trying to understand, and as such is consistent with the communicative opennes and curiosity implicit in models of intercultural communication.” Minulle nämä lainaukset eivät jätä kahta kysymystä. Tällaisen mallin ajajat ovat vapauden, ajatuksen ja sanan vapauden, vihollisia. Pidemmälle päässessään varsin mahdollisesti muunkin vapauden vihollisia.
“The necessary fundamental recognition that a society is irretrievably multi-ethnic must render majority self-interest, and the attendant complacent hypocricy in denying equitable citizenship status to all, a condition whose days are numbered. The period of transition may, however, be uncomfortable to many.” Aivan selväksi ei käy, mistä tämä väistämättömyys tulee, keille kaikille (joka ikisell halukkaalle?) kansalaisuus pitäisi antaa ilmoitusasiana, ja miksi tämän näkemyksen kyseenalaistaminen on tekopyhää.
“In effect the politics of difference insists that in recognizing my difference, if you wish to treat me equally you may have to treat me differently. This is of course entirely compatible with the adoption of differentiated citizenship and the application of differentiated group rights.” Kovin on abrastaktia. Mitä “tasa-arvoisuus” silloin enää on? Missä suhteessa saa olla erilainen? Mikä on oikein ja väärin, tuomittavaa ja sallittua?
Kirjoittajakin sentään noteeraa mieleen nousevat ilmeiset kysymykset: “The difficulty may arise when an ethnic group's definition of itself incorporates prejudicial views of outgroups or restricts the individual freedoms of members of its own ingroup. For such a group their use of dedicated ethnic media may constitute propaganda machine for their own intolerance.” Vastaus on kuitenkin varsin heppoinen: “..rightly addresses the question of how shall we tolerate intolerant minorities. The answer is in essence, as we would intolerant majorities: we would not.” Puuttumatta nyt siihen, että näin ei näytä käytännössä käyvän, “erilaistetut kansalaisoikeudet” antaisivat vähemmistöille runsaasti valtaa päättää omista asioistaan sisäisesti. Entä, jos niitä ei enää kiinnostakaan kysyä meiltä (keneltä “meiltä”, sitäpaitsi?)? Mitä tämä merkitsisi esimerkiksi Euroopan musliminaisten oikeuksille, joiden kanssa jo nyt on vaikeuksia, joista puhuminen on poliittinen tabu? Samoin tuota yksilön vastuu yhteisölle-eetosta voidaan käyttää juuri heitä ja heidän kaltaisiaan vastaan.
Kylläpä nyt vituttaa
Kammottavaa ei sinänsä ole se, että tällaistakin on yliopistossa (vaikkakin mielestäni tuo on parhaimmillaan politiikkaa ja hypoteettista ajatusleikkiä ja pahimmillaan kultinomaista uskonnollisuutta, ei tiedettä). Pitäisihän yliopiston olla keskustelun ja teoriamuodostuksen tyyssija. Kammottavaa on se, että tämä on täysin kirjoittajien termejä käyttääkseni hegemoninen diskurssi näissä asioissa, jotka koskevat ratkaisevalla tavalla meidän kaikkien tulevaisuutta. Tätä ei esitellä yhtenä näkökulmana demokratiaan ja monikulttuurisuuteen, vaan tieteellisenä konsensuksena. Kaikki se äärettömän kiehtova tieto, mitä aivotutkimus ja tutkimus ihmisestä biologisena olentona tuo koko ajan vauhdilla lisää, suljetaan ajatusrakennelmia uhkaavana kokonaan ulkopuolelle. Lisäksi kaikessa “kriittisyydessään” suuntauksen omia perusaksioomia ei saa kritisoida. Kritiikki torpataan moraalisin perustein, ei tieteellisin tai loogisin.
Tätä opiskelevat journalistit (ja sen huomaa). Täältä valmistuvat he, joita siteerataan asiantuntijoina monikulttuurisusasioissa. Nämä ihmiset vaikuttavat virkamiehinä päätöksenteossa ja lakien valmistelussa. He päättävät siitä, kenelle annetaan rahaa tutkimukseen ja kenen ääni pääsee kuuluviin.
Tunnen voimatonta raivoa. Vastassa on kokonainen vuosikymmenien akateeminen perinne, loputon suo. Sen edustajat ovat kaiken lisäksi kysymysten kiertämisen, uuskäsitteiden, sanojen tarpeenmukaisen ad hoc-määrittelyn ja moraalisten manööverien mestareita. Minä olen vain yksi haavoittuva ja uupuva ihminen, joka haluaisi hiukan pluralismia ja kyseenalaistamista alalle. Yhdysvalloissa ja Britanniassa on sentään vastapainona konservatiivisia ajatushautomoja, valtamedioita ja intellektuelleja. Täällä on vain internet.
No, kirjoittelen taas lisää
Lotta Roti
P.S. Loppukevennys
Ettei nyt vallan synkistelyksi menisi, siteeraan absurdeinta lukua, John Fisken White watchia. Siinä kuvataan, miten media legitimoi rasistisesti nykyaikaisen informaatioteknologian käytön mustien valvomiseen ja hallintaan tai jotain.
Lewinski-skandaalin aikana Bill Clintonia “kohdeltiin kuin Mustaa miestä” (Fiske on niitä, jotka kirjoittavat Black). Clinton was 'niggerized'. Hänen käytöksensä alistettiin intensiivisen, suhteettoman ja epäreilun valvonnan alle. Hänen seksuaalisuudestaan tuli julkista, koska sitä pidettiin uhkana sosiaaliselle järjestykselle, ja hänen seksuaalisuuttaan käytettiin keinona hänen tuhoamiseensa.
Samoin on kohdeltu Clarece Thomasia, Marion Barrya, Mike Tysonia, Rodney Kingia ja O.J. Simpsonia. Clinton oli Mustin presidentti ikinä, ja siksi monet valkoiset eivät pitäneet hänestä.
Rikosuutisissa, erityisesti huumeita koskevissa, on liian usein kuvia mustista nuorista miehistä. Meidän valkoisten pitäisi mennä syvälle itseemme ja kysyä, ajattelemmeko koskaan mustia yhdessä seksin, huumeiden ja rikollisuuden kanssa.
Lotta Roti
valtiotieteen ylioppilas ja vapaa kirjoittaja
---
Matias kiittää. Sekä lisää tekstiin joitain luettavuutta helpottavia korostuksia ja kursivointeja.
---
AKATEMIAN HETTEIKÖISTÄ
Olen nyt aloittanut tutustumisen siihen, mitä yliopistossa tällä hetkellä opetetaan monikulttuurisuudesta. Luen tenttikirjaa nimeltä Ethnic minorities and the media. Osasin kyllä odottaa vahvaa asenteellisuutta, ideologisuutta ja sitoutumista poliittiseen korrektiuteen. Joka tapauksessa järkytyin. Olen nimittäin näitä asioita pitkään mietittyäni alkanut puolittain uskoa (toivoa?), että olen sittenkin tullut hiukan vainoharhaiseksi ja liioittelen ongelmaa.
Kurssin nimi on Viestinnän erityisalueita: kulttuurienvälinen viestintä. Ei esimerkiksi “Neomarxilainen näkökulma monikulttuurisuuteen”. Kaikki monikulttuurisuutta, maahanmuuttajia, kansallisuutta tai etnisyyttä käsittelevä aineisto ainakin valtiotieteellisessä näyttää perustuvan samaan ideologiaan, eikä sen määrä ole vähäinen. Sama pätee muunnettavat muuntaen feministiseen sekä lesbo- ja queer-tutkimukseen. En tietysti ole kolunnut joka ikistä kirjaa ja kurssia läpi, ja lupaan raportoida, jos jotain toisinajattelua ilmenee.
Kun opiskelin ensimmäistä kertaa, 90-luvun alussa, viestinnän kurssikirjojen joukossa oli Kaarle Nordenstrendgin 70-luvulla kirjoittama avoimen marxilainen teos. Osa opiskelijoista vastusti kiivaasti moista poliittista propagandaa – osa, kuten minä, piti sitä osittain huvittavana historiallisena reliikkinä ja osittain oppihistoriallisesti perusteltuna. Nyt kaikki materiaali yllämainitsemistani aiheista näyttää olevan vähintään yhtä asenteellista ja itse asiassa aivan saman ideologian perillistä (hegemonioineen ja väärine tietoisuuksineen, sorretuineen ja sortajineen). Terminologia on vain päivitetty nykyaikaan: luokkatietoisuuden ja neuvostomyönteisyyden tilalle on astunut monikulttuurinen sensitiivisyys.
Mainittakoon, että tämä kirja kuten huomattava osa muistakin kurssikirjoista sekä teoreetikkojen ajatuksista käsittelee Yhdysvaltoja ja Britanniaa. Siellä kirjoittajien havainnot ja väitteet voivat todella olla relevantimpia kuin Suomessa. Silloin kuitenkin toivoisi, että tämä tuotaisiin esiin ja tasapainotettaisiin suomalaisella näkökulmalla. Suomenkielisiä tenttikirjoja ei enää juuri näe edistyneemmissä opinnoissa, ja kaikki näkemäni suomalaisten tekemät tutkimukset sijoittavat anglo-amerikkalaiset teoriat melko sellaisinaan suomalaiseen yhteiskuntaan.
Ehtnic Minorities and Media on artikkelikokoelma “viimeisimmistä kehityskuluista” vähemmistöihin liittyvässä mediatutkimuksessa (julkaisuvuosi 2000). Kirjoittajat katsovat olevansa avoimesti vähemmistöjen sekä antirasistisen agendan puolella. Kuten muuallakin yhteiskunnassa, huomaamme pian kirjaa lukiessamme, että “rasismin” vastustaminen kattaa melkoisen joukon poliittisia mielipiteitä, joilla ei ole enää mitään tekemistä rotusyrjinnän kanssa. Kirjassa viitataan useammassa kohtaa, mitenkään kyseenalaistamatta, affirmative action-politiikan vastustamiseen rasismin puolustamisena! Samoin maahanmuuttoa rajoittavat (perusteluista tai käytännön sovelluksesta riippumatta) tai valtaväestön kulttuuria korostavat mielipiteet samastetaan rasismiin. Tätä taustaa vastaan tämän hetken tarmokkaat poliittiset toimenpiteet “rasismin kitkemiseksi” ja tässä tarkoituksessa jopa sananvapauden rajoittamiseksi (Puumalainen, Illman, Suurpää, EU:n rasisminvastaiset hankkeet) tuntuvat hivenen huolestuttavilta.
Esitän tässä muutamia esiin tulleita teemoja sekä häiritseviä ristiriitaisuuksia.
Lisää uuskäsitteitä:
- On vanha juttu, että on yhdessä päätetty, että rotuja ei ole (“...erroneus common-sense ideas of 'race' as biologicaly real (Miles 1982, Miles and Torres 1999) even though most sociologists would today argue that 'race' can be taken 'real' only in terms of its material consequences and discursive effects (Mason 1995, Omi and Winant 1995)”). Siitä huolimatta niistä pitäisi puhua, koska koko syrjintäeetos ja toisaalta voimavaraistamiset ja positiiviset identiteetit perustuvat niiden olemassaoloon. Tämä ongelma on jo jonkin aikaa ratkaistu puhumalla lainausmerkeissä “rodusta”, “race”. Tämä tekniikka on kirjassa viety pidemmälle: “some, for example, seek to signal the positive meaning of 'Black' and/or its political mobilization through capitalization, while others use lower case 'black' to describe enduring conditions of disadvantage, discrimination and racism experienced by different minority groups and people of colour”. Karen Ross päättää artikkelinsa seuraavaan disclaimeriin: “The terms 'black minority' and occasionally 'black' and 'Asian' are used thoroughout this chapter as inclusive (and political) terms to describe viewers who are not part of the white majority and who feel marginalized because of this basic fact. Elsewhere, the terms 'African Caribbean' and 'Asian' are used as shorthand to describe individuals in this study from those two (albeit crude) broad ethnic groups. It is for reasons of brevity alone that these clumsy and essentially meaningless terms are used here and I accept their limitations while at the same time believing that they nonetheless convey some sene of the 'us' and 'them' dialectic which I wish to convey when considering the broader question of white media and black images.” Kirjassa problematisoidaan jopa ihmisten tilastointi kansallisuuden perusteella, koska se ruokkii essentialistista ajatusta “rodusta”.
- Hybridikulttuuri ja hybridisyys sekä uudet etnisyydet. “Kulttuurirasismi” on niin ikään vanha tuttu (palaan tuonnempana rasismin käsitteen inflatisoitumiseen). Sen mukaan kulttuurierojen käsittely yhteiskunnallisina ongelmina on rasismia uudessa, sosiaalisesti hyväksyttävämmässä muodossa, koska oikeasti kulttuuri on jatkuvassa muutostilassa oleva valinnanvarainen prosessi. Vähemmistöt rakentavat uusia etnisyyksiä: hybridisiä identiteettejä, joissa on aineksia sekä omasta että kantaväestön kulttuurista.
- Diaspora, diasporatietoisuus. Vähemmistöt elävät diasporassa, hajaannuksessa etnisestä alkukodistaan. He kokevat kohtalonyhteyttä ja kaipuuta toisten samanlaisten keskuuteen, diasporatietoisuutta.
- Transkulturaalit t. transnationaalit lokaalit. Ovat ilmeisesti virtuaalisia tiloja, joissa diasporassa elävät vähemmistöt voivat toteuttaa diasporatietoisuuttaan.
- Uusia verbejä: kun media raportoi mustien rikollisuudesta, se 'criminalizes black youth'. Samoin 'abnormalize' and 'racialize'.
Empiirisen todellisuuden triviaalius
Kirjoittajien mielestä todellisuus on ensisijaisesti muodostunut käsitejärjestelmistä (mikä näkyykin siinä, miten paljon he käyttävät aikaa ja huomiota uuskielen konstruoimiseen), joita patriarkaatti toisaalta jatkuvasti käyttää salajuoniensa edistämiseen, ja joiden avulla toisaalta voidaan rajattomasti muokata todellisuutta paremmaksi, kunhan vääryyttä kärsineet vähemmistöt voimavaraistetaan. Se, mitä oikeassa elämässä ja todellisuudessa tapahtuu tai mitä voidaan tutkia luonnontieteen menetelmin, tilastoin tai havainnoimalla ei ole millään tavalla mielenkiintoista tai relevanttia. Retoriikka on todellisempaa kuin kokemukset. Esimerkiksi rikollisuus on ongelma siksi, että siitä puhutaan ja se konstruoidaan sellaiseksi: konkreettiset kokemukset rikoksen uhriksi joutumisesta eivät ole tärkeitä. Esimerkiksi rasismista vähemmistöistä ja uutisoinnissa: “Credibility and facticity of reports is rhetorically enhanced by the frequent use of numbers and statistics.”
Kaksoisstandardit ja yksilö kollektiivin edustajana
Koko tässä “kriittistä” diskurssianalyysia edustavassa lähestymistavassa on sisäänrakennettuna maailmankuva, jota ei saa kyseenalaistaa. Ihmiset eivät ole yksilöitä, vaan nauttivat eduista tai kärsivät sorrosta edustamansa vähemmistö- tai enemmistöaseman kautta. Näin ollen puhe valkoisten miesten ongelmista (kirjoittaja pohtii, pitäisikö “white backlash” vaieta kuoliaaksi, ettei tulisi antaneeksi sille painoarvoa) on ainoastaan vallan säilyttämiseen tähtäävä manööveri, eikä puheissa siitä, että vähemmistön edustajat voisivat itsekin toisinaan olla, ainakin osittain, syyllisiä huonompaan asemaansa, voi olla perää (tulen tähän uudelleen rasismi-käsitteen yhteydessä). Toisaalta kirjassa selostetaan pitkään miten mitään monoliittista valkoista kulttuuria ei ole olemassakaan, toisaalta “valkoiset”yhtenäisenä ryhmänä kuitenkin pitävät kynsin hampain kiinni ansaitsemattomista eduistaan ja asemastaan vallankahvassa. Vähemmistöjen suhteen puhutaan paljon heidän diversiteetistään ja oikeudestaan omaan ääneensä pelkän objektiuden sijasta – kuitenkin heidän mielipiteensä sivuutetaan epärelevanttina, jos se on väärä: “The advantage of using expert black testimony in defence of white knowledge hs been to make the case appear epistemologically neutral rather than reflecting dominant white 'interests'. There are parallels between the roles played by Clarence Thomas and Ward Conerly in the US and John (now Lord) Taylor in the UK. The views of all three have been used to denounce affirmative action and anti-discriminatory policies. Adding the odd black voice to the white backlash seemingly takes race out of equation. Their 'blackness' would suggest that the attack on affirmative action policies is based on some rational, universal, supra-ethnic logic.” Musta (tai muu vähemmistön edustaja) ei saa hetkeksikään unohtaa olevansa ennen kaikkea kiintiöneekeri.
Kansallisvaltion kantaväestön etniseen ja kulttuuriseen identiteettiin suhtaudutaan kielteisesti (jokaisessa kohdassa, joissa puhutaan valkoisten tai valtaväestön identiteettitietoisuuden kasvusta, tuodaan esiin fasismi) tai kyseenalaistetaan sen olemassaolo, esimerkiksi näin: “The notion of a people united by a common identity, a nation, can express itself through many political forms; in recent history, for example, it found itself congenially associated with German and Italian fascism. However, the essence of what Anderson (1983) famously called 'the imagined community' is the idea of a fundamental connectedness between members of 'the nation'. The political potency of this form of collective identity is revealed in the construction and institutional practicdes of the nation-state when the territory regulated by the state is seen as the uniquely privileged domain of members of the nation. This view of the world is usually constructed and sustained by a a supportive 'invention of tradition' (Hobsbawm and Ranger 1983) in which a selective amnesia toward the past allows for a consistent and positive account of the 'national history' to be disseminated.” Kuitenkin, kun puhutaan etnisistä vähemmistöistä, traditiot ja yhteenkuuluvuus eivät enää olekaan kuviteltuja tai tekemällä tehtyjä (tämä lainaus on samasta artikkelista!): “The autonomy of ethnic groupings to pursue their own interests within the broad political framework of the state is a key charateristic of structural pluralism. It reflects in real terms the analytic insight into ethnic identity provided by Wallman (1086) when she distinguished between ethnicity as 'consciousness of kind' – a social psychological sense of idenitity – and ethnicity as 'structure' – the infrastructure of institutions and organizations that enable the living of one's ethnicity. There is a sense in which ethnicity is social psychological, a sense of who I am. But in the absence of a place where I can speak my language, buy my foodstuffs and my music, and express my faith with others; then how shall I express my identity in action.”
Yhdysvaltain oikeuslaitoksen kykyyn saada totuus selville suhtaudutaan valikoivasti. O.J Simpsonin tapauksessa se toimi: “...O.J. Simpson was found not guilty of the murders of Nicole Simpson and Ron Goodman. Responding to the verdicts, Gil Garcetti, California's District Attorney responsible for the prosecution, spoke for many white Americans: 'Apparently,' he said, 'the decision was based on emotion that overlapped reason'. On the jury that reached this decision sat eight African American women, and only one white preson, and in the word 'emotion' Garcetti was simultaneously blackening and femininizing the verdicts. Loaded into his opposition between 'reason' and 'emotion' were the social differences between the knowledges of a white, rational, educated male (who, as we shall see, in a moment, reads newspapers) who participates in the refime of truth, and of a black, emotional, uneducated female (who watches tabloid TV), and whose truth is exluded from it, and is thus, effectively, not true. But in this case, a situated truth gained real truth-effects, and O.J. Simpson walked out of court room a free man.” Kaipa Gil Garcetti sitten tarkoitti kaikkea tuota eikä esimerkiksi kommentoinut lainopillisesta asiantuntemuksestaan käsin. Mutta onko meidän vain luotettava John Fisken, artikkelin kirjoittajan, sanaan siitä ilman mitään todisteita? Toisaalta oikeuslaitoksen päätös ei olekaan tae totuudesta Rodney Kingin tapauksessa: “finally, the innocent verdict returned in the case of the Los Angeles police officers was only possible given the long-standing common-sense association of racial and sexual fears” (eri kirjoittaja, John Gabriel, mutta kaikki kirjoittajat ovat 'vähemmistöjen puolella' ja samassa poliittisessa rintamassa).
Mikä kaikki onkaan rasismia – ja mitä he oikein haluavat?
Kirja toteaa, aivan oikein, että avoin rasismi ei enää ole salonkikelpoista. Tästä ei kuitenkaan pidä tehdä sellaista johtopäätöstä, että rasismi olisi vähentynyt. Se on saanut hienovaraisempia muotoja, joista monia ei äkkinäisempi pitäisi rotusyrjintänä lainkaan. “Uudet rasismit” ovat “etnisen hegemonian” muoto.
Eksplisiittinen rasismi on kokenut muodonmuutoksen “primordiaaliseksi etnisyydeksi” tai syvälle juurtuneista kulttuurieroista puhumiseksi. “Here culture itself becomes largely naturalized as the carrier of collective ancestry, traditions and group/national belongings and destiny: 'the concept of race arises through the naturalization of social differences. Regarding cultural diversity in natural terms can only ensure that culture acquires an immutable character, and henve becomes a homologue for race' (Malik, 1996). “ Maahanmuuttajista puhuminen kulttuurisina ulkopuolisina, jotka eivät kuulu perinteiseen (myyttiseen) elämäntapaan, on juuri tällaista rasismia.
Kirjoitinkin jo edellä siitä, miten sekä kulttuurin ja tradition todellisuus että tärkeys vaihtelee tilanteesta riippuen. Kun 'voimavaraistetaan' vähemmistöjä, sillä on suuri merkitys, mutta kun puhutaan kultturierojen aiheuttamista yhteiskunnallisista ongelmista, voi kulttuuria vaihtaa kuin paitaa eikä sillä ole paljoakaan ennustearvoa. Edelleen, kuten edellä totesin, empiiriset kokemukset siitä, miten suuresti toisistaan eroavat kulttuurit onnistuvat käytännössä asumaan rinnakkain saman jurisdiktion alueella, eivät ole rasisminvastustajiemme mielestä millään lailla mielenkiintoisia.
Jatkakaamme kirjan referointia. Medialla on tässä diskursiivisessa ja symbolisessa rasismissa tärkeä rooli. Median tapa käsitellä asioita kirjoitetaan isoin kirjaimin, näin: “in terms of Us and Them”, “focusing on various Problems and Threats to Us”. Tämä notaatio on ilmeisesti saanut alkunsa toiseuden käsitteestä, Other. Jostain syystä toiseus on alusta saakka kirjoitettu isolla (en muista kenen aivopieru alunperin on kyseessä). Suomalaisittain hupaiselta tuntuu väite, että anti-rasistiset toisinajattelijat eivät pääse mediaan esittelemään ajatuksiaan.
Hyvää tarkoittavat valkoiset rasisminvastustajat toimivat myös väärin (ilmeisesti eivät kuitenkaan ne kirjan kirjoittajista, jotka ovat valkoisia). Valistuksen ihanteiden nimissä syyllistytään väärään universalismiin ja edistyksellisessä hengessä tehdyissä antirasistissa elokuvissa annetaan virheellisesti ymmärtää, että rasismi on vain yhteiskunnan reuna-alueilla elävien hylkiöiden ongelma eikä osa valtavirtakulttuuria. Taktisesti väärin on myös vastustaa rasismia järkiargumenteilla (artikkelin mukaan pääasiallinen taktiikka, oletan että siinä puhutaan perinteisistä ei-relativistisista ihmisoikeusaktivisteista ja liberaaleista, jotka kannattavat valistusihanteista ja ihmisoikeuksien julistuksen periaatteita). Mitään niin irrationaalista kuin rasismi ei voi vastustaa vain järkeen vetoamalla. Mitä sitten pitäisi tehdä? Kirjoittaja ei vastaa.
Väärät poliittiset mielipiteet ovat rasismia. Affirmative actionin vastustaminen on “symbolista rasismia”. Seuraava D'Souzan, intialaissyntyisen konservatiiviajattelijan (jota jostain syystä väitetään kirjassa mustaksi!), mielipide annetaan esimerkkinä uudesta rasismista: “They (mustat) have a different culture, although in many respects there are 'deficiencies', such ase single-parent families, drug abuse, lacking achievement values, and dependence on welfare and affirmative action – 'pathologies' that need to be corrected.” Tai: “in reality it would seem to be that all majority populations have exploited their national identity in order to (a) police access to formal citizenship and (b) quality ethnic minority citizen's access to substantive citizenship rights.”(Tämä on annettu esimerkkinä “oppression”ista, “sorto” kai olisi lähin suomennus).
Televisiosta ei tule tarpeeksi ohjelmaa, jossa näkyy vähemmistöjä. Jos tulee, niitä näytetään väärällä tavalla. On selvää, että negatiivisessa valossa näyttäminen, vaikkapa vain uutislähetyksen yhteydessä, on rasismia ('criminalizing', 'racializing', take your pick of -izing). Mustien urheilijoiden ja esiintyjien näyttäminen 'naturalisoi' ja rasialisoi' mustaa vartaloa. Positiiviset ja menestyneitä vähemmistön edustajia esittävät ohjelmat, olivat ne sitten dokumenttia tai fiktiota, ovat joko
* pinnallisia (kulttuuriperinteet, festivaalit)
* luovat virheellisen käsityksen, että vähemmistöjen asiat ovat jo hyvin (“Similar criticisms have also been levelled by Jhally and Lewis (1992) at the so called 'enlightened racism' of succesful 'black' TV shows such as The Cosby Show, 'which tells us nothing about the structures behind success or failure' and 'leaves white viewers to assume that black people who do not measure up to their television counterparts have only themselves to blame'.”)
* ylläpitävät vääriä assimilatiivisia ihanteita.
Yksi sopiva suhtautumistapa näyttäisi olevan jäljellä. Entäpä, jos suhtautuisi vähemmistöjen edustajiin yksinkertaisesti neutraalisti, kuin kehen tahansa? Ehei. Silloin syyllistyn valkoiseen universalismiin, valistusajalta peräisin olevaan ensimmäisen sukupolven kansalaisoikeuksien väärinkäyttöön (tulen tähän tuonnempana) sekä jätän ottamatta huomioon vähemmistön edustajan tilanteesta riippuen myyttisen, hybridisen tai valinnanvaraisen Toiseuden. Se tulee ainakin selväksi, että aina ollessaan missään tekemisissä vähemmistöjen kanssa, saa kävellä kuin munankuorilla ja sittenkin on rasisti, teki mitä hyvänsä. Eräässä toisessa kirjassa (Our Voice), joka asennoituu samoin, musta naistutkija valittaa, että hän ei voi mustana naisena koskaan olla varma, että muut ihmiset suhtautuvat häneen kunnioittavasti ja vakavasti. Kuvitteleeko hän tosiaan, että meillä valkoisilla on joku sellainen takuu?
Vasemmistolainen maailmankuva itsestäänselvyytenä
Kaikki artikkelit ja niissä tehdyt analyysit yksittäisistä ohjelmista, teksteistä tai haastatteluista nojaavat läpikotaisen vasemmistolaisen maailmankuvan varaan. Tämän maailmankuvan perustotuudet otetaan itsestäänselvyyksinä. Ensinnäkin yksilön kokemus ja yksilö yleensä on vähemmän tärkeä kuin ryhmä ja “rakenteet”. Tältä pohjalta vähätellään niitä vähemmistöjen edustajia, jotka eivät usko tähän eetokseen sekä arvostellaan perinteisiä länsimaisia kansalaisvapauksia ja ihmisoikeuksia (tulen tähän uudelleen jäljempänä). Yhtä lailla kuin etnisen taustan perusteella saatu uhristatus vapauttaa yksilön koskaan syyttämästä itseään huonoista olosuhteistaan, ei hyväosaisuus ole koskaan hyväosaisen itsensä ansiota. Hyvinvointi, etuoikeudet, valta ja raha ovat vakio, johon jokaisella on pelkän olemassaolonsa perusteella yhtäläinen oikeus, eivät jotain, jota täytyy aktiivisesti tuottaa ja jonka määrä riippuu monimutkaisista vuorovaikutussuhteista eri asioiden välillä. Kysymys ansioituneisuuden ja tällaisten mittarien perusteella mitatun hyvinvoinnin välisestä suhteesta sivuutetaan kokonaan. Tähän liittyy myös (minun näkökulmastani) kyvyttömyys ymmärtää esimerkiksi asenteiden ja talouden dynamiikkaa. Mielestäni kirjassa esiintyvä usko, että valtion pakkotoimilla, kiintiöillä ja sanktioilla voidaan luoda aitoa arvostusta ja prestiisiä, on harhainen.
Ne sorkkivat demokratiaa!
Orwellilainen uuspuhe ei ole ainoa totalitarismiin viittaava piirre kirjan artikkeleissa. Median vastuuta korostetaan kovasti, ääneenlausumattomana implikaationa pidättäytyminen vastuuttomasta kirjoittelusta. Ottaen huomioon rasismikäsityksen laajuuden ei ole mielestäni liioiteltua huolestua sananvapauden puolesta. Kirjassa pannaan hyväksyvästi merkille positiivinen kehitys: “Studies are now beginning to revocer, for example, how the changing ideas and political agendas of 'assimilation', 'multiculturalism' and 'anti-racism' have informed the development of TV representations across the years (Daniels and Gerson 1989; Pines 1992; Daniels 1994; Ross 1996; Bourne 1998) as well as those of the press (Wilson and Gutierrez 1995) and cinema (Shohat and Stam 1994). The influence of 'liberal' TV producers (Seymour-Ure 1974; Braham 1982) as well as 'responsible' newspaper journalists and newspapers (Paletz and Dunn 1969) have also been observed to have contributed to , respectively, the downplaying of white racist fears and the selective curbing of sensational press treatments of civil disorder.” Suomen valtamedian maahanmuuttaja- ja monikulttuuriaiheiden käsittelyä seurannut ymmärtänee, mitä tämä tarkoittaa selkokielelle käännettynä.
Valistusta vastaan hyökätään useassa kohdassa, pitkällisimmin John Fiske artikkelissaan White Watch. Hänen mukaansa postmodernius on korvaamassa Valistuksen arvot, ja olemme keskellä muutosprosessia. Hän puhuu pitkään Foucaultia lainaten totuuden suhteellisuudesta ja moninaisuudesta. Valistuksen erheisiin kuuluu paitsi käsitys totuuden olemassaolosta, myös absoluuttisesta oikeudenmukaisuudesta sekä sen 'asosiaalinen rationaalisuus'. Sama tulee esiin implisiittisemmin kirjan pelottavimmissa ja viimeisessä luvussa.
Charles Husbandin artikkeli Media and the public sphere in multi-ethnic societies esittelee monikulttuuriselle yhteiskunnalle soveltuvan uuden 'erilaistettujen kansalaisuuksien' demokratian mallin. Koko lukua leimaa vankka usko sosiaaliseen insinöörityöhön utopian rakentamisessa – jotakin, joka jo sinänsä saa niskakarvani nousemaan pystyyn. Young (1989) and Kymlicka (1995) (ilmeisesti erikseen) ovat kehittäneet kansalaisuusmallia, jossa tunnustetaan yksilön oikeuksien lisäksi vähemmistöjen oikeudet ryhmänä. Heidän mukaansa tällainen ei ole ristiriidassa perinteisten länsimaisten kansalaisoikeuksien kanssa. Kymlickan määritelmän mukaan Suomi on 'polyetninen' valtio – kulttuurinen diversiteetti on seurausta vähittäisestä maahanmuutosta ja on tapahtunut melko äskettäin historiassa. Keskityn siksi tähän tyyppiin (toinen tyyppi, monikansallinen valtio, ei ole Suomen kannalta relevantti). “Polyetniset oikeudet” velvoittavat valtiota rahoittamaan uskonnollisia ja kulttuurisia käytäntöjä, jotka eivät tulisi toimeen pelkillä markkinamekanismeilla. “Indeed, polyethnic right may include legislation which seeks to prevent the cultural and identity concerns of minority ethnic groups being marginalized or suppressed by the deliberate, or unthinking, discrimination of the majority ethnic population within the country”.
Kulttuurinen pluralismi on jo jonkin aikaa hyväksytty kodin yksityisissä oloissa, mutta nyt sen pitäisi näkyä myös julkisissa instituutioissa. 'Kansakunnan edun' ja 'isännän ja vieraan' diskurssi ovat olleet syyllisiä kulttuurisen pluralismin rajoittamiseen. Lojaalius valtiota kohtaan ei riipu jaetusta kansallisesta identiteetistä - “Switzerland alone is an adequate demonstration of this fact”.
Mitä nämä polyetniset oikeudet sitten ovat? Tärkein ja eniten käsitelty on Husbandin mukaan “right to communicate”. Husband mainitsee Mbayen (1986) jaottelun ensimmäisen ja toisen polven ihmisoikeuksiin. Ensimmäisen polven oikeudet “are based on the principle of liberty, whereas economic, social and cultural rights derve from the principle of equality”. Ensimmäinen tarkoittaa, että valtio ei saa estää ihmisiä toteuttamasta oikeuksiiaan, jälkimmäinen taas, että se tarjoaa heille konkreettisia mahdollisuuksia niiden toteuttamiseen. Mbaye esittää kolmannen sukupolven ihmisoikeuksia, jotka perustuvat ihmisten ja valtioiden väliseen solidaarisuuteen. Oikeus kommunikoida olisi tällainen oikeus. Husband kuitenkin varoittaa tähän ajatteluun liittyvästä vaarasta: “...a great deal of the contemporary debates around freedom of speech or the challenge to hate speech is all too frequently carried out within a myopic and egotistical first generation rights discourse. To caricature it, this often takes the form of a simplisistic but robust assertion that 'I will not have my rights of utterance constrained'. Translated into a broader communication policy these sentiments reduca a right to communicate to a unidirectional interpretation of first and second generation rights as a license to encode and decode, transmit and receive, on your own terms. This radical individualism is inconsistent with a society's ability to sustain a respect for diversity, sustained through differentiated citizenship. This self-centered, egotistical and hence ethnocentric, approach to communication is not open to learning, is not concerned with dialogue and reciprocal exchange; rather it commodifies communicative acts as personal exploitation of a resource – communication.” Jälleen selkokielelle käännettynä tämä on selvä hyökkäys sananvapautta vastaan. Sananvapautta saisi käyttää ainoastaan sosiaalisen utopian edistämiseen sitoutuneella tavalla, tavalla, jonka multikulturalistinen filosofia hyväksyy. “Such a perspective on communication is entirely inappropriate to the promotion of civility and inter-ethnic dialogue in multi-ethnic society.”
Husband esittää uutta oikeutta: oikeutta tulla ymmärretyksi. Miten hän tällaisia oikeuksia voisi jaella? Miten hän voisi pakottaa ketään ymmärtämään ketään toista? Hän sanoo kyseenalaistavansa ihmisoikeuksien julistuksen individualismin ja ehdottaa tilalle African Charter on Human and People's Rightsin solidaarisuuteen ja yksilön yhteisöä kohtaan tuntemaa vastuuseen perustuvaa, “oikeuksien essentiaalisesti sosiaalista ja kollektiivista luonnetta korostavaa”, mallia. “The Right to be Understood would place upon all a duty to seek comprehension of the other. The right to be understood qualifies the right to communicate by rejecting and condemning egocentric and ethnocentric routines of engaging with the communicative acts of others.” Tai: “It asserts that all must accept the burden of trying to understand, and as such is consistent with the communicative opennes and curiosity implicit in models of intercultural communication.” Minulle nämä lainaukset eivät jätä kahta kysymystä. Tällaisen mallin ajajat ovat vapauden, ajatuksen ja sanan vapauden, vihollisia. Pidemmälle päässessään varsin mahdollisesti muunkin vapauden vihollisia.
“The necessary fundamental recognition that a society is irretrievably multi-ethnic must render majority self-interest, and the attendant complacent hypocricy in denying equitable citizenship status to all, a condition whose days are numbered. The period of transition may, however, be uncomfortable to many.” Aivan selväksi ei käy, mistä tämä väistämättömyys tulee, keille kaikille (joka ikisell halukkaalle?) kansalaisuus pitäisi antaa ilmoitusasiana, ja miksi tämän näkemyksen kyseenalaistaminen on tekopyhää.
“In effect the politics of difference insists that in recognizing my difference, if you wish to treat me equally you may have to treat me differently. This is of course entirely compatible with the adoption of differentiated citizenship and the application of differentiated group rights.” Kovin on abrastaktia. Mitä “tasa-arvoisuus” silloin enää on? Missä suhteessa saa olla erilainen? Mikä on oikein ja väärin, tuomittavaa ja sallittua?
Kirjoittajakin sentään noteeraa mieleen nousevat ilmeiset kysymykset: “The difficulty may arise when an ethnic group's definition of itself incorporates prejudicial views of outgroups or restricts the individual freedoms of members of its own ingroup. For such a group their use of dedicated ethnic media may constitute propaganda machine for their own intolerance.” Vastaus on kuitenkin varsin heppoinen: “..rightly addresses the question of how shall we tolerate intolerant minorities. The answer is in essence, as we would intolerant majorities: we would not.” Puuttumatta nyt siihen, että näin ei näytä käytännössä käyvän, “erilaistetut kansalaisoikeudet” antaisivat vähemmistöille runsaasti valtaa päättää omista asioistaan sisäisesti. Entä, jos niitä ei enää kiinnostakaan kysyä meiltä (keneltä “meiltä”, sitäpaitsi?)? Mitä tämä merkitsisi esimerkiksi Euroopan musliminaisten oikeuksille, joiden kanssa jo nyt on vaikeuksia, joista puhuminen on poliittinen tabu? Samoin tuota yksilön vastuu yhteisölle-eetosta voidaan käyttää juuri heitä ja heidän kaltaisiaan vastaan.
Kylläpä nyt vituttaa
Kammottavaa ei sinänsä ole se, että tällaistakin on yliopistossa (vaikkakin mielestäni tuo on parhaimmillaan politiikkaa ja hypoteettista ajatusleikkiä ja pahimmillaan kultinomaista uskonnollisuutta, ei tiedettä). Pitäisihän yliopiston olla keskustelun ja teoriamuodostuksen tyyssija. Kammottavaa on se, että tämä on täysin kirjoittajien termejä käyttääkseni hegemoninen diskurssi näissä asioissa, jotka koskevat ratkaisevalla tavalla meidän kaikkien tulevaisuutta. Tätä ei esitellä yhtenä näkökulmana demokratiaan ja monikulttuurisuuteen, vaan tieteellisenä konsensuksena. Kaikki se äärettömän kiehtova tieto, mitä aivotutkimus ja tutkimus ihmisestä biologisena olentona tuo koko ajan vauhdilla lisää, suljetaan ajatusrakennelmia uhkaavana kokonaan ulkopuolelle. Lisäksi kaikessa “kriittisyydessään” suuntauksen omia perusaksioomia ei saa kritisoida. Kritiikki torpataan moraalisin perustein, ei tieteellisin tai loogisin.
Tätä opiskelevat journalistit (ja sen huomaa). Täältä valmistuvat he, joita siteerataan asiantuntijoina monikulttuurisusasioissa. Nämä ihmiset vaikuttavat virkamiehinä päätöksenteossa ja lakien valmistelussa. He päättävät siitä, kenelle annetaan rahaa tutkimukseen ja kenen ääni pääsee kuuluviin.
Tunnen voimatonta raivoa. Vastassa on kokonainen vuosikymmenien akateeminen perinne, loputon suo. Sen edustajat ovat kaiken lisäksi kysymysten kiertämisen, uuskäsitteiden, sanojen tarpeenmukaisen ad hoc-määrittelyn ja moraalisten manööverien mestareita. Minä olen vain yksi haavoittuva ja uupuva ihminen, joka haluaisi hiukan pluralismia ja kyseenalaistamista alalle. Yhdysvalloissa ja Britanniassa on sentään vastapainona konservatiivisia ajatushautomoja, valtamedioita ja intellektuelleja. Täällä on vain internet.
No, kirjoittelen taas lisää
Lotta Roti
P.S. Loppukevennys
Ettei nyt vallan synkistelyksi menisi, siteeraan absurdeinta lukua, John Fisken White watchia. Siinä kuvataan, miten media legitimoi rasistisesti nykyaikaisen informaatioteknologian käytön mustien valvomiseen ja hallintaan tai jotain.
Lewinski-skandaalin aikana Bill Clintonia “kohdeltiin kuin Mustaa miestä” (Fiske on niitä, jotka kirjoittavat Black). Clinton was 'niggerized'. Hänen käytöksensä alistettiin intensiivisen, suhteettoman ja epäreilun valvonnan alle. Hänen seksuaalisuudestaan tuli julkista, koska sitä pidettiin uhkana sosiaaliselle järjestykselle, ja hänen seksuaalisuuttaan käytettiin keinona hänen tuhoamiseensa.
Samoin on kohdeltu Clarece Thomasia, Marion Barrya, Mike Tysonia, Rodney Kingia ja O.J. Simpsonia. Clinton oli Mustin presidentti ikinä, ja siksi monet valkoiset eivät pitäneet hänestä.
Rikosuutisissa, erityisesti huumeita koskevissa, on liian usein kuvia mustista nuorista miehistä. Meidän valkoisten pitäisi mennä syvälle itseemme ja kysyä, ajattelemmeko koskaan mustia yhdessä seksin, huumeiden ja rikollisuuden kanssa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
